tiistai 25. kesäkuuta 2013

Juhannusiltana

Juhannusiltana vene vei meidät saareen siinä päässä kotijärveä, jossa vedestä nousevat jyrkät sileät kalliot. Saaren vaatimattomassa lautamökissä lämpeni sauna, talviturkki jäi vihdoin järveen. Kesäyö oli kaunis, niin kaunis, että joku vähemmän nostalginen ja romanttinen ihminenkin olisi sulanut sen edessä.
 
 
 


 
 

torstai 20. kesäkuuta 2013

Kohti puutarhaa, järvenrantaa

Aamulla silitin kukkahameen, sidoin hiukset nutturalle, hyräilin. Kello oli hieman yli kuusi, mutta oi, miten korkealta aurinko paistoi ja mieli liiteli jo juhannustunnelmissa. Ennen sitä pitäisi toki käydä töissä, mutta tästä se lähtee, juhla pohjolan kesälle. Meidän juhannuksemme kuluu ystävien seurassa ja mahdollisimman paljon ulkona. Sääennusteet tuntuvat suosivan tätä suunnitelmaa. 
 
Lämpöä ja riemua Sinunkin juhannukseesi! Ja nämä toivotukset nostalgisesti Dallapén tahdissa:





keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Ehkä ikävyydellä on oma ohimenevä aikansa

Joskus on niitä päiviä, kun vaatii voimia kestää kiukku yhdeltä lähimmistä ihmisistä, joka luottaa kumipallo-ominaisuuksiin: potki tai heittele vaikka kuinka, muoto säilyy kyllä. Yritän ymmärtää, että syyt tähän ovat suuria ja monimutkaisia, likasankojen tyhjentämistä. Koska itse olen sivustaseuraaja ja se kumipallo, pystyn ainoastaan toivomaan muutosta, ajan kulumista ja silmien avautumista. Jokainen on täällä sen verran oman onnensa seppä, että jos omassa elämässä asiat eivät ole haluamallaan tolalla, vain itse pystyy tekemään itsensä onnelliseksi, toteuttamaan muutokset. Itkeskelen yksin autossa matkalla töistä kotiin ja tunnen suurta rauhaa avatessani kotioven, jonka takana minut otetaan hymyillen vastaan. Täytyy keskittyä siihen mikä on hyvää: rakas mies, joka auttaa laastarin mattoveitsellä sohaistuun peukaloon; juhannus, jolloin näemme useita ystäviä; työpaikka, jossa nauretaan. Ja toivoa, että ikävyydellä on oma ohimenevä aikansa.

 

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Keskellä kesää

Lauantaina juhlittiin ystäväni polttareita. Naisen ilme oli melkoinen hänen avatessaan aamulla kotioven, jonka takana olimme me kaikki huudoin ja saippuakuplia puhallellen. Päivä nappasi kaikki sellaisella tempolla mukaansa, että illassa oltiin ennen kuin huomattiinkaan. Morsian oli onnellinen ja iloinen ja kaikki muut jo pelkästään sitä iloa heijastellen. Kerrassaan mainio päivä!

Sunnuntaina tapasin rakkaan naisporukan brunssin merkeissä. Istuimme tunteja notkuvan pöydän ääressä ja aloitimme samalla jo perinteikkäällä kuviolla: jokainen kertoo pääkuulumisensa vuorotellen. On kiva, että ympärillä on niin erilaisia ihmisiä ja erilaisia kuulumisia: häitä, remonttia, Alaskan matkaa. Ja jotain on muuttunutkin ja aika vierinyt eteenpäin, sillä kenenkään puheissa ei enää pyöri pro gradu tai valmistuminen. Se on jo mennyttä ja nyt nenät on kohti uusia tuulia.
 
Mutta nyt: juhannusviikko! Oikein lempeää keskikesää sinulle!

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Eilen illalla sain päätökseen yhden vaikuttavimmista lukukokemuksista pitkään aikaan. Ulla-Lena Lundbergin Jää imaisi mukaansa heti. Vaikka olen lukijana auttamatta hidas ja nautiskelen vain muutaman sivun illassa ennen kuin silmäluomia painaa liikaa päivän jäljiltä, oli tarinan pariin aina ilo palata. Jää kasvoi tarinana sivu kerrallaan ja oli viimein niin suuri, että se pyöri päivisin mielessä ja odotin malttamattomana pääsyä takaisin kirjan pariin.
 
Lyhyesti selvitettynä tarina siis alkaa siitä, kun nuori pappi Petter Kummel saapuu Luodoille perheensä kanssa. Perhe rakastuu oitis saaristoon, ja saaristolaisseurakunnan jäsenet kiintyvät lyhyessä ajassa niin lempeään pappiin kuin tämän touhukkaaseen vaimoonkin. Kaikki on hyvin ja leppoisasti, mutta vain vanhoihin merellisiin kansanuskomuksiin luottava Posti-Anton näkee heti alussa laivan saapuessa Luotojen laituriin miten meri haluaa vetää Petter Kummelin mukaansa.
 
Jään kieli on ihanaa. Jotenkin konstailematonta ja runollista samaan aikaan. Pidin myös valtavasti Posti-Antonin kansanomaisesta viisaudesta, vaikka pääsin siihen paremmin kiinni vasta tarinan edetessä, sillä aluksi Posti-Antonin kommentit tuntuivat jopa tylyiltä papin hyväntahtoisuuden ja optimismin rinnalla. Tosiasiassa Posti-Anton tiesi enemmän ja näki enteet alusta asti. Enteet toivat tarinaan oman vivahteensa. Olin ensisivuilta lähtien tietoinen siitä, että hukkuminen koituu papin kohtaloksi, sillä se seikka häilyi tarinassa jatkuvasti mukana ja mitä pidemmälle kirja eteni, sitä enemmän alkoi jännittää: apua, ihan kohta se hukkuu! Vielä papin lähdettyä viimeistä kertaa polkupyörällä jäälle toivoin käännettä juoneen, että joku sittenkin varottaisi ajoissa tai kuulisi avunhuudot ja Petter saataisiin elossa lämpimän uunin kylkeen juomaan teetä.
 
Muun muassa täällä on todettu, että kirjan kohokohtaan ei sisältynyt mitään jännittävää tai yllättävää, vaan pappi hukkui odotetusti. Minulle papin hukkuminen oli suuri kohtaus, mutta se johtuu aika paljon omakohtaisesta kokemuksesta, sillä tätini mies kuoli jäihin putoamalla ja hänen jälkeensä jäi leski ja kaksi pientä tyttöä aivan kuten Jäässäkin. Tapahtuneesta on yksitoista vuotta ja tajusin samankaltaisuuden vasta lukiessani juuri sitä kohtausta, jossa pappi hukkuu. Ehkä siksi luin jokaisen rivin suurella tunteella, sukulaismiestäni ajatellen. Onkin syytä muistaa, että Jää kertoo Ulla-Lena Lundbergin lapsuudesta, jäihin pudonneesta pastori-isästä. Jää on siis väistämättä haikea ja surullinen kirja, jonka loppu tuo pienen sarastuksen toivosta ja uudesta alusta, mutta se meinaa jäädä vielä murheiden alle. Petter Kummelin hukkumisen jälkeen alkavat suuret hautajaisvalmistelut ja välillä tuntui melkein epäsopivalta lukea niin surullista kirjaa keskellä kauneinta kesää. Minusta Ulla-Lena Lundbergin yksi taito onkin juuri siinä, että hän ei mässäile tragedialla ja murheella, vaan kielessä säilyy tietynlainen keveys, vaikka aiheet kulkevat hyvin tummissa vesissä.
 
Papinrouva Mona on melkoinen voimanainen, joka yksin jäätyään surun keskelläkin hoitaa talon, pysyy vakaana ja itkee vain yksin navetassa lehmän kylkeä vasten. Odotin, että Mona olisi murtunut ennen kirjan loppumista, mutta ei, hän pakkaa tavaransa ja muuttaa pienten tyttöjen kanssa takaisin mantereelle kirkkomaalle vilkaisematta, vaikka kutsuu Luodoilla vietettyjä vuosia elämänsä onnellisimmaksi ajaksi. Ihmettelin, mutta sitten ajattelin, että toisaalta kirjassa eletään sotien jälkeistä aikaa ja siksi ehkä on vain nieltävä kyyneleet ja toimittava, jotta elämä menee eteenpäin. Aivan kuten Posti-Anton toteaa:
 
[--] kaikki virtaa ja muuttuu ja muuntuu. Sellainen on maailman meno, ja Luodoilla papista on jo tullut tarina jota on mukava koristella. Niin kauan kuin pastorska ja pikkutytöt istuvat täällä, virran juoksu estyy ja apeus ja suru pureutuvat tuskallisesti kiinni, vaikka uusien vesien pitäisi huuhtoa ne pois.
 
Harvoin saa käsiinsä kirjan, josta jää sellainen jälki kuin tästä Ulla-Lena Lundbergin kirjasta. Sellaisen jälkeen on vaikea tarttua pian uuteen kirjaan.

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Meritunnelmaa

Kotkassa meri on läsnä kaikkialla ja vanhan satamakulttuurin takia Kotka tuntuu profiloituvan vahvasti merielämään. Meri kuuluu katujen ja paikkojen nimissä, se tuntuu tuoksuvana suolaisena tuulena, se ympäröi saarta ja pilkahtelee niin museon ikkunoista kuin työmatkan reitinkin varrella. Kotkassa on vähän samaa fiilistä kuin Helsingissä meren ja vanhojen kauniiden kerrostalojen vuoksi, mutta toki kaupunki on pienempi, hiljaisempi ja luonnonläheisempikin ilman laajalle levittäytyviä lähiöalueita ja suuria ruuhkaisia tieverkostoja. Enimmäkseen tulen Kotkaan aamukahdeksaksi ja lähden täältä pois neljän jälkeen, mutta sitten joskus on muutakin: kesäretki ystävän seurassa huomenna ja ensi viikolla iltapurjehdus työporukan kanssa vanhalla kaljaasilla.

Useampi vuosi sitten päädyin lukemaan merihistoriaa sivuaineena Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokikirjan innoittamana. Näin jälkeenpäin olen ajatellut, että jos nyt olisin päättämässä graduni aihetta, siirtyisin vahvasti merietnologian puolelle. Toisaalta jo merihistorian opinnot ovat tuonneet minut tähän pisteeseen ja sekin on oikein hyvä ja riittävä. Perheeni juuret ovat syvällä keskisuomalaisessa mullassa ja sieltä merenrantaan on pitkä matka. Silti veljeni on perämies ja isäni merivartija, joten ehkä myös siksi tunnen minäkin intoa merielämään ja jonkinlaista lukkarinrakkautta siellä työskenteleviä kohtaan. Olenhan tavallaan itsekin tiukasti merellä, mutta virka-aikaan, puuvillahansikkaat käsissä ja siististi sisätiloissa. ;) 
 
 


kuva: cartinafinland.fi

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Aukeava ovi

Tänä keväänä lapsuuskoti pistettiin myyntiin. Siitä on puhuttu jo kauan, punnittu ja pohdittu. Kahdelle se on liian iso eikä meistä kolmesta kenenkään ammatti ole sellainen, että voisimme perheen perustaa juuri siihen taloon. Sijainti on liian syrjäinen. Tähän aikaan vuodesta koti on kauneimmillaan: sireenit kukkivat, pääskyset ovat kotiutuneet, iltaisin usva verhoutuu pellon yllä ja pian on juhannusruusujen aika. Silti ainakin minulle maalaiselämä on niin tuttua, ettei sen idylli hämää, vaan muistan myös välimatkat, talven lumityöt, lämmitysurakan ja pimeyden, jonka läpi ei pilkahda valoa mistään suunnasta. Jos tammikuisena iltana koittaisi maailmanloppu, me emme tuolla edes huomaisi sitä. Ehkä sekin on talon hyvä puoli?

Toivon, että seuraavat asukkaat löytäisivät talosta itselleen hyvän kodin keskellä maaseudun rauhaa, kevään ääniä, kesän lempeyttä, syksyn tuoksua ja kristallinkirkkaita pakkasöitä. Me olemme nauraneet tässä talossa paljon ja eläneet monta, monta hyvää vuotta. Toivottavasti seuraava perhe olisi samassa pihapiirissä yhtä onnellinen.
 
Kodin myyminen on haikeaa ja varmaan tuo mukanaan vielä kyyneleitä ja muistojen vaalimista. Silti olo on huojentunut tehdyistä päätöksistä ja jo hieman odotamme yhden oven sulkeutumista, koska silloin aina uusi ovi avautuu.