tiistai 31. joulukuuta 2013

Vuoden viimeinen

Vuosi 2013 jää mieleen hienona, jännittävänä, herkistävänä ja jopa hengästyttävänä. Alkuvuosi oli kankea. Olin työttömänä ja varsinkin ihan vuoden alussa se ahdisti kovasti. Helmikuussa sain osa-aikaisen järjestöalan työn, mikä helpotti eloa ja oloa, ja sitten toukokuun alussa aloitin ilokseni kokopäiväisen apulaistutkijan pestin museossa, jossa jatkan projektitutkijana myös alkavana vuonna. Työmatkat säilyivät pitkänä ja väsyttivät tolkuttomasti loppuvuodesta, mutta loma on tehnyt jo nyt tehtävänsä ja kurvailen lähikaupunkiin mielelläni taas kevään ajan. Ovathan päivät nyt pitenemään päin, mikä on ihan eri juttu kuin marraskuun pimeys. 

Vuotta 2013 leimasivat tietenkin häät. Kevät ja kesä menivät valmisteluissa. Välillä jännitettiin, välillä odotettiin. Konkreettiset järjestelyt olivat helpommat kuin kuvittelimme, koska suunnittelimme budjetin niin tarkasti ja säästimme rahat systemaattisesti. Meidän punaisena lankana toimi ajatus siitä, että avioliiton solmiminen on pääasia eikä se vaadi suurta juhlaa ollakseen kuitenkin suuri lupaus, joten jos meillä ei ole ilman lainoja mahdollisuutta järjestää hääjuhlaa, niin sitten menemme pienimuotoisesti naimisiin. Opimme, että hyvällä suunnittelulla saa aikaan melkoisesti ja niinpä elokuun 10. päivänä me tahdoimme Viherin sillalla ja vietimme ikimuistoisen juhlan perheen, suvun ja ystävien seurassa. Vuoden merkittävin päivä oli ehdottomasti tuo 10.8.2013. Heti seuraavana mieleenpainuvana hetkenä tulee polttariviikonloppuni, jonka ystävät olivat juonineet ja järjestäneet selkäni takana. Hääpäivän muistojen rinnalla tuo viikonloppu on herkistänyt mieleni edelleen, sillä huomasin jälleen kerran, miten huikeita ystäviä minulla on. Olen jakanut heidän kanssaan arjen pieniä juttuja jo vuosien ajan, joten oli mieletöntä, että he jakoivat kanssani tämän elämäntilanteen ja elivät niin täydellä hengellä mukana. Erityisen iloista olikin huomata juuri se, että koko porukka viihtyi ja muistelee edelleen hymyillen tuota viikonloppua. 



Vuonna 2013 tein kolme erilaista matkaa. Maaliskuussa reissasimme ystäväporukalla viikoksi Kuusamoon, jossa lasketeltiin, kelkkailtiin ja ulkoiltiin iltojen kuluessa kelohonkamökin lämmössä lautapelejä pelaillen. Häiden jälkeen lähdimme V:n kanssa Ahvenanmaalle. Siellä vietetyt päivät ovat jääneet mieleen hyvin rauhallisina ja rentouttavina. Vaikka halusimme alun alkaenkin lähteä häämatkalle vasta talvella, oli erinomainen ratkaisu viettää häiden jälkeen aikaa ihan kahden kesken uusissa maisemissa, sillä se tasoitti hyvin kaikkia niitä ylitsevuotavia tunteita, jotka hääpäivä ja koko häätohina väistämättä aiheuttivat. Syksylle sattui vielä yksi matka, kun toteutimme ystäväni S:n kanssa jo lukioaikoina kymmenen (!) vuotta sitten heränneen haaveen yhteisestä ulkomaan matkasta. Reissasimme lokakuussa Kööpenhaminaan, joka ihastutti kovasti. Reissu sujui niin kivasti, että päätimme oitis, ettei seuraavaan saa kulua taas kymmentä vuotta.



Olen hidas lukemaan, mutta silti vuotta 2013 leimasi monta hyvää kirjaa. Listalle sattui Alexandre Dumas'n Kamelianainen, Kjell Westön Halkeamia, Älä käy yöhön yksin sekä Kangastus 38, josta minun täytyy kirjoittaa ihan oma postauksensa. Listalta löytyi myös Ulla-Lena Lundbergin Jää ja Sofi Oksasen Puhdistus. Pisimpään taistelin Tuomas Kyrön kirjan 700 grammaa kanssa, johon meinasi hyvä lukutahti hyytyä. Parhaillaan luen Riikka Pelon kirjaa Jokapäiväinen elämämme. Sain sen joululahjaksi mieheltäni ja olen kyllä hyvin vakuuttunut teoksesta. 

Vuonna 2013 kulutin ulkoilukenkiäni useaan otteeseen pitkospuilla, Repoveden kansallispuistossa ja geokätköjen perässä. Mitä enemmän teen töitä tietokoneella, sitä tärkeämmäksi ulkoilu tulee. Se ei ole huono juttu ollenkaan. Aikaa kulutin paljon myös ystävien seurassa olipa kyse sitten ystävien lasten syntymäpäivistä, riehakkaista bileilloista, fondue-padan ääressä nautiskelusta ja kahvihetkistä. Tämän vastapainona oli monia hyviä koti-iltoja, kun istuin itsekseni sohvannurkassa lukemassa tai nukahdin pää armaani olkapäätä vasten, kun elokuva oli ehtinyt pyöriä vasta vartin verran. 



Tänä iltana meille tulee ystäviä juhlimaan alkavaa vuotta. On siis suuri syy poksauttaa kuohuviinipullo ja viettää iloinen juhla! Tuokoon ensi vuosi tullessaan paljon hyvää arkea, työn iloa ja riemukkaita hetkiä!

kuvat E

maanantai 30. joulukuuta 2013

Joulun jälkeen

Joulu oli hyvä. Rakkaat ihmiset, tutut tavat, tuoksut ja maut. Savusaunan pehmoiset löylyt ja kotikylän pimeys ja hiljaisuus. Joulupäivänä flunssa yltyi, mutta se ei haitannut, sillä mielelläni pötköttelin kirjojen parissa tautia parannellen. Joulu jäi lumettomaksi eikä sekään haitannut: tunnelma löytyi muualta kuin lumihangesta ja päiväkin pimenee niin aikaisin, että pimeässä on oikeastaan se ja sama onko maa luminen vai ei. 

Joulun jälkeen saimme suruksemme ikäviä uutisia. Ei niitä kaikkein surullisimpia mustareunaisia sentään onneksi, mutta sellaisia, jotka nostavat murheen pintaan asianomaisten puolesta. Siitäkin huolimatta, että on aina rohkeaa tehdä isoja päätöksiä silloin, kun ei koe olevansa niin onnellinen kuin voisi olla. Uskon vakaasti, että juuri näissä asioissa rohkeus palkitaan, koska pahimmillaan onneton arki nakertaa sisältäpäin ja pistää huijaamaan itseään, sillä loppujen lopuksi mikään ei ole niin tärkeää kuin rehellinen tyytyväisyys. Sellainen tyytyväisyys, jossa ei tarvitse peilata omaa itseään muihin, vaan voi ajatella, että näin on ihan oikeasti tosi hyvä. Mikä siis lopulta onkaan parempi hetki muuttaa tilanne suotuisammaksi kuin juuri uuden vuoden kynnyksellä? Onhan uusi vuosi aina kuin puhdas pöytä. 

perjantai 20. joulukuuta 2013

Arkihuolesi kaikki heitä

Syksy pistetään tänään pakettiin. Kiireinen, pimeä, väsyttävä syksy. Seuraavat viisi viikkoa sisältävät neljä työpäivää ja tosi monta lomapäivää. Ensimmäinen puolisko menee rakkaiden ihmisten seurassa kyläillen, juhlien ja rentoutuen unohtamatta tietenkään nukkumista, syömistä, ulkoilua ja lukemista. Mahdollisimman paljon hyvää olemista ja kiireen unohtamista. Sitten tehdään ne neljä työpäivää, jonka jälkeen lähtee lento etelään. Nyt voi huokaista, taputtaa itseään olalle ja vaihtaa kevyemmän vaihteen päälle. Ja silti ei tarvitse ajatella ansiopäivärahaa ja työhakemuksia, vaan tuttuja töitä tutussa arkistossa ja sitä, miten viiden viikon jälkeen rytmin asettuessa taas tositarkoituksella arkiseksi päivä on jo valoisampi.
 
Mikä onkaan sopivampi joululaulu tälle päivälle ja päättyvälle syksylle kuin otsikon tuttuakin tutumpi laulu? Jos en palaa blogini pariin ennen joulua, niin haluan toivottaa sen myötä jo nyt oikein tunnelmallista, rauhallista ja lempeää joulun aikaa teille kaikille!
 
 
 
 

torstai 19. joulukuuta 2013

No mutta ihan kohta on joulu

Työkaverini sai meidän alaamme liittyvän työpaikan kotikaupungistani. Kulttuuriin se ei tosin liittynyt, mutta alaamme silti. Avoin työpaikka ei näkynyt työvoimatoimiston sivustolla ja kuulin paikasta vasta, kun hakuaika oli päättynyt ja työkaverini kutsuttu haastatteluun. Tolkuttoman lannistavaa. Ajattelin, että miten voi olla mahdollista, että etsin lähes neljä vuotta töitä kaupungista, jossa niitä ei ole ja sitten en huomaa sitä yhtä ainutta paikkaa, joka siellä viimein aukeaa. Uskoa kaikella on tarkoituksensa -mantraan kyllä koeteltiin ja salaa vuodatin pari väsynyttä kyyneltä (tieto tuli muutenkin sopivasti juuri siihen kuukauden aikaan, kun naisen elämä on tuskaisimmillaan ilman mitään syytäkin). Päätin, etten rupea moisessa kuitenkaan rypemään yhtään enempää ja ryhdistäydyin ajattelemaan, että työkaverini vanhemmat asuvat kotikaupungissamme ja yksin elävänä ihmisenä hänelle muutto sinne on paluu omille juurille ja varmasti tunnetasolla paljon tärkeämpi ja isompi juttu kuin mitä se olisi ehkä ollut minulle ja kenties oli siis tarkoitettu, että hän saa palata seudulle, jossa on kasvanutkin. Minun juureni ovat ihan muissa maisemissa ja murehdin asiassa ainoastaan sitä, ettei haave pyörällä taittuvasta lyhyestä työmatkasta toteutunut vieläkään - pitkässä juoksussa ja sen tosiasian rinnalla, että töitä kuitenkin on, tuntuu murhe aika pieneltä.

Silti nyt jos koskaan on Kirsi-Marian blogista bongaamani hyvyyslistan aika:

+ Ihan kohta on joulu ja minulle se tarkoittaa ennen kaikkea lomaa, pitkiä yöunia, kirjoja ja rakkaiden ihmisten seuraa.
+ Rakas V kuuluu jokaiselle hyvyyslistalle. Hän on suurin iloni, arjen valoni ja tärkein tukipilarini.
+ Ja tiistaina hän keitti riisipuuroa.
+ Joulun jälkeen ei tarvitse ruveta täyttämään ansiopäivärahahakemuksia, vaan saan työskennellä tuttujen työkavereiden kanssa omaa koulutusta vastaavassa työssä jatkossakin. Se on iso plussa se.
+ Uusi vuosi on aina kuin tyhjä pöytä. Kulunut vuosi on ollut huikea ja tulvillaan ikimuistoisia hetkiä ja elämyksiä, mutta myös paljon stressiä ja jännitystä ja siksi toivon tulevalta vuodelta harmoniaa ja leppoisuutta.
+ Niitä kahta löytyy varmasti ensihätään häämatkalta, jota odotamme jo kovasti. Pois pimeys ja loska, tervetuloa tropiikin lämpö, palmut ja hiekkarannat.
+ Minulla on ihania ystäviä, joille pystyn tuosta noin vain kertomaan niin ilot kuin surut, suuret salaisuudet ja pikku uutiset. He kuuluvat tällaisille hyvyyslistoille aina.
+ Viikonloppuna vietämme pientä joulua ihanassa porukassa ja käymme keilaamassa, kylpylässä ja teemme ruokaa.
+ Omassa vuodenkierrossani ei tunneta keskitalvea, on vain joulu ja sen perään kevät. Ja kevät ja pitenevät päivät ovat hyvä asia.
+ Ja mitä kevääseen ja kesään tulee, niin silloin on ystäväni häät, toisen ystäväni laskettu aika ja kolmannen ystäväni kanssa suunniteltu kesäretki Hankoon. Paljon, paljon hyvää ja odottamisen arvoista siis.
+ Varastossa sen sijaan odottaa tori.fi-sivuston kautta edullisesti löydetyt laskettelusukset ja kunhan kotikaupungin laskettelurinteiden kausi alkaa, pääsen niitä viimein testaamaan. Kevättalven edetessä niitä on tarkoitus käyttää myös suuremmissa rinteissä.
+ Kjell Westön Kangastus 38 on hyvä.
+ Loppuvuoteen on kuulunut monta hyvää musiikkilöytöä kuten Nouvelle Vague, Kat Edmonson, Parov Stelar ja Aino Venna. Hyvää on siis tietenkin Spotify.
 
Tekipäs se hyvää. Koska aamulla päätin, että tästä päivästä tulee iloinen ja energinen, laitoin sen vakuudeksi korviini tomeran Justiinan, joka putosi postilaatikosta kuin merkiksi ja muistutukseksi juuri sinä päivänä, jolloin eniten ketutti.
 


 
kuva E
 

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

TJ 2

Viimeinen työviikko ennen lomaa on väsyttävä. Ehkä ajatukset rupeavat olemaan jo niin loman suunnalla, että väistämättä koko tyyppi käy hitaammalla. Niinpä ennen kuutta soiva herätyskello on tuntunut tällä viikolla ankeammalta kuin kertaakaan syksyn aikana ja illalla olen kaatunut sänkyyn jo ennen kymmentä. Olen takonut pidempiä päiviä, jotta minun ei tarvitse tulla enää jouluaaton aattona töihin, kuten alkujaan näytti. Onneksi näin on mahdollista tehdä ja onneksi jaksoin puskea yhden lisäpäivän lomalle, koska nyt ei ole enää kuin kaksi aamua jäljellä. Töissä luetteloin vuoden viimeiseksi työkseni tutkien käyttöohjeita, jotka ovat tylsää mutta niin simppeliä luetteloitavaa, ettei ihan mahdottomia älyllisiä ponnistuksia enää tarvita. Loma, ihan kohta se on täällä.
 
Olen usein harmitellut sitä, miten vähän pätkätöissä kertyy lomaa. Kesällä minulla oli häidemme aikaan hieman reilu viikko lomaa ja lokakuussa lomailin Kööpenhaminan reissun takia yhden pitkän viikonlopun verran. Palkallista lomaa ei joulun aikaankaan tipahtele kuin muutama päivä, mutta vapaata riittää onneksi loppiaiseen, sillä vasta sen jälkeen pyörähtää seuraava pätkä käyntiin. Sittenkään en ehdi olla kuin muutaman päivän töissä, kun karistamme talven kannoiltamme ja lennämme häämatkalle. Jos siis kesä ja syksy menivät ilman sen kummempaa lomaa, tuntuvat nämä edessä olevat vapaat viikot hyvin tervetulleilta.
 
Vaikka joulun aika kiireineen meinaa pitää joulumielen vähän turhankin etäällä, kotona tuoksuvat silti hyasintit ja koristeltu kuusi loistaa jo olohuoneen nurkassa. Jouluksi tie vie kotiseudun maisemiin, perheenjäsenten seuraan, savusaunalle johtavalle polulle... Sieltä viimeistään löytyy joulun rauha ja tunnelma.
 
(Mutta sitä ennen vielä iso pino tutkien käyttöohjeita.)

tiistai 17. joulukuuta 2013

Pitkospuille täydenkuun valossa

Tässä eräänä iltana lähdimme V:n kanssa ulkoilemaan. Koska on aina hauskempaa, kun lenkillä on jokin idea ja päämäärä, minä katsoin puhelimeni geocaching-sovelluksesta, että linnuntietä hieman reilun kilometrin päässä olisi vielä löytämätön geokätkö. Lähdimme taivaltamaan kohti kätköä. Lähempänä huomasimme, ettei kätkölle johtava polku olekaan enää valaistu kuten useat lenkkeilyreitit jopa kapeampia polkuja myöten kotimme lähellä. Täysikuu helotti taivaalla ja niinpä suuntasimme sen valossa eteenpäin kohti kätköä. Polku muuttui pitkospuiksi ja silmä tottui nopeasti talvi-illan hämärään. Metsän reunassa tuikkivat talojen valot ja kaupungin humina muistuttivat, ettei tässä kovin kaukana metsässä olla. Polku jatkui ja viimen kätkökin oli aivan lähellä. Muovipurkki löytyi taskulampun valossa kivenkolosta. Taivalsimme pitkospuita pitkin takaisin kuun valaistessa yhä polkua, ja kun kuitenkin kaupungissa olimme, kuulimme, kuinka jossain ammuttiin ilotulitusraketteja.
 
Metsään ei tule juuri koskaan mentyä illalla eikä ainakaan näin kaamoksen aikaan, mutta kuutamokävely joulukuussa jää kyllä hienona kokemuksena mieleen. Vaikka vähälumista, mustaa maata parjataan, yhä paljaana näkyvät polut ja pitkospuut ovat kolikon toinen puoli ja nämä pitkospuut olisivat jääneet löytymättä ilman kivenkoloon piilotettua purkkia.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Tällaisessa kodissa minä haluan asua

Usein puhutaan, etteivät ihmiset enää käy kylässä toistensa luona. Toki tällä tarkoitetaan spontaania kyläilyä, ja nykyään harvoin mennään tuosta noin vain etukäteen ilmoittamatta kenenkään kotiovelle ellei sitten asuta oikeasti ihan naapurissa. Muuten en kyläilyn loppumista allekirjoita. Lauantaina oli aivan ihana päivä. Kynttilöihin laitettiin tulet, kerrostarjoittimelle herkkuja ja uuniin cocktail-piirakat. Sitten kuului jo ensimmäinen ovikellon soitto ja T ja M pöllähtivät sisään. Emme olleet nähneet häidemme jälkeen ja siellä sen sijaan ehti vaihtaa vain muutaman sanan jokaisen kanssa, kun piti tietenkin yrittää tervehtiä kaikkia. Nyt oli kiva istahtaa kahvikupposten ääreen ja puhua kaikki kuulumiset lävitse.
 
Sitten ovikello soi jälleen ja vieraat vaihtuivat lennosta. Kettukarkkeja ja suklaakonvehteja lisättiin kerrostarjoittimelle ja ystäväperheen lasten energia täytti hetkessä koko torpan. Myös J ja P liittyivät seuraan ja joulukuinen iltapäivä hämärtyi huomaamatta ajan kuluessa vauhdilla. Olo oli hykerryttävän iloinen, sillä juuri tällaisessa kodissa minä haluan asua, tällaisessa, jossa ovi avataan aina hymyillen ystäville, keitetään kahvit ja kaapista löytyy  vähintään suklaata tarjottavaksi.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Kun stressi väistyy

Eilen sain tietää, etten ole ensi vuoden alussa työttömänä. Uutinen oli helpottava ja oikein tervetullut. Vielä odotan kyllä muutamasta pidemmästä pestistä tietoja, joten kuulostelu jatkuu yhä, mutta pahin stressi on nyt ohitse. Tunsin sen koko kropassani, sillä tänä aamuna heräsin flunssaisena. Näin se menee: heti tulee kipeäksi, kun meno vähän rauhoittuu.
 
Kuukauden kuluttua lentokone laskeutuu Mauritiukselle. Kyllä, tarkastin heti kättelyssä ensi vuoden työkuvioita sopiessani, että onnistuuhan häämatka varmasti. Työnantajani totesi häämatkan niin tärkeäksi matkaksi, että ilman muuta se järjestyy. Makaan siis mielelläni vaikka koko joulun kuumeessa, kun tiedän, että tammikuussa saan piilottaa varpaani villasukkien sijaan kuumaan hiekkaan.
 
Kivasti palikat putoilevat kohdilleen, vaikka vielä vähän jännitettävää riittääkin. Nyt se jännitys muuttui onneksi iloiseksi ja kutkuttavaksi, kun tiedän, ettei joka tapauksessa tarvitse nököttää kotona työttömänä alkuvuodesta.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Itsenäisyyspäivä

Olen aina pitänyt itsenäisyyspäivästä. Se on usein rauhallinen päivä, aika tavallinenkin päivä ja silti juhlava. Niin tänäkin vuonna. Meidät oli kutsuttu V:n serkkujen järjestämään itsenäisyysjuhlaan Jyväskylään, mikä oli aivan huippua. Seurue kokoontui syömään sinivalkoisin kynttilöin koristellun pöydän ääreen naisten valmistamaa juhlavaa lounasta ja oli kiva tunnelma. Iltapäivän hämärtyessä me poikkesimme V:n kanssa Toivolan vanhalla pihalla, josta on tullut suosikkipaikkani Jyväskylässä. Toivolan vanha piha on niin toimiva ja hieno kokonaisuus käsityöpuoteineen, kahvila Muistoineen, Manalan pajoineen ja tapahtumineen, että se elävöittää kivalla, mutkattomalla tavalla ympäröivää kaupunkia. Jotain samanlaista soisi muuallekin. Itsenäisyyspäivän illaksi suuntasimme ystävien luokse Joutsaan, jossa jälleen saimme suureksi iloksemme istahtaa valmiiseen ruokapöytään ja viettää iltaa mukavassa seurassa pitkälle yöhön. Tällaisena juhlapäivä on juuri hyvä: tunnelmaa, hyvää seuraa ja maittavaa ruokaa. Eipä sitä ihminen muuta tarvitse.
 

kuva E
 

torstai 5. joulukuuta 2013

Kurkistus otsatukan alta

Ennen häitä selasin paljon hääblogeja ja erilaisia hääsivustoja. Niissä nousi esiin termi "rouvatukka", jolla tarkoitetaan uutta hiuslookia häiden jälkeen. Morsiamethan usein kasvattavat kuontaloaan hartaasti hääkampaustaan varten ja kun juhlat ovat ohitse, on aika pätkäistä letti tai tehdä jotain muuta repäisevää tukalleen. Toiset liittävät rouvatukkaan myös syvempiä ajatuksia uuden siviilisäädyn tuomasta identiteetistä ja niinpä uuteen elämäntilanteeseen ja nimeen on helpompaa kotiutua, kun tukan pituus tai väri on erilainen kuin ennen. Internetin ihmeellisessä maailmassa rouvatukka tuntui olevan häihin kuuluva pakollinen juttu siinä missä aviomies, sormus ja valkoinen mekkokin, joten rouvatukkaa suunniteltiin jossain blogeissa etukäteen ja jopa rinnakkain hääkampausten kanssa.
 
Kasvatin minäkin omaa tukkaani, jotta saisin lettikampauksen hääpäiväksi. Häiden jälkeen mietin, etten tee hiuksilleni mitään, koska ensi toukokuussa ystäväni menee naimisiin ja sain kunnian toimia hänen kaasonaan ja toukokuussa on siis jälleen aika laittaa hiukset erityiseen juhlakuntoon. Kuitenkin nyt kaipaisin kuontalooni jotain uutta ja olen jälleen alkanut haikailla lyhyen otsatukan perään, vaikka häitä varten kasvatin sen tuskalla pois. Minulla on ollut otsatukka monta vuotta ja pidän yhä siitä, miten se antaa ryhtiä kasvoille. Ystäväni häissä on teemana 1950-luku ja rockabilly, joten se antaa paljon erilaisia kampausmahdollisuuksia myös otsatukalle ja niinpä tämän tajutessani varasin itselleni ajan parturiin ensi viikolle. Vuoden viimeiset pikkujoulut mennään siis ensi viikolla uudessa lookissa - ellen ennen sitä muuta vielä mieltäni.

Rouvatukasta puhuminen kuulostaa kuitenkin hupsulta, koska lyhyet hiukset ovat keikkuneet otsallani vielä reilu vuosi sitten ja sitä ennen lähes kuuden vuoden ajan. Ei taida olla siis ihme, että nyt haikailen niiden perään jälleen.
 
 
 
 


 
kuvat
sedu-hairstyle.net/long-hairstyle-24.html
therootsalon.com/bang-it
guidehairstyles.blogspot.fi/2011/08/hairstyles-with-bangs.html

tiistai 3. joulukuuta 2013

Kirjavuosi 2013 ja muita ajatuksia

Olen tosi hidas lukemaan. Siis ihan tosi tosi hidas. Jos tarina ei imaise mukaansa, niin lukeminen on nuoskalumessa tarpomista. Meinasin jo julistaa tämän vuoden hyvien kirjojen vuodeksi, johon on kuulunut Kjell Westön Älä käy yöhön yksin ja Halkeamia, Ulla-Lena Lundbergin ihastuttava Jää sekä valtavan vaikutuksen tehnyt Sofi Oksasen Puhdistus. Puhdistuksen jälkeen kuitenkin epäonnekseni tartuin Tuomas Kyrön kirjaan 700 grammaa ja voi jestas, taas tuli se tosi tosi hidas vaihde päälle. Pidän valtavasti Kyrön huumorista ja olen pitänyt Kyrön muista kirjoista, mutta tarina pituushyppääjästä ei vaan iskenyt millään. Tarina eteni hitaasti, toisinaan aukeama kerrallaan illalla ennen unta ja laskin jäljellä olevia sivuja, joita tuntui riittävän loputtomasti. Kun matkustin bussilla Helsinkiin ja takaisin viime viikolla, päätin rykäistä kirjan viimeiset sivut vihdoin loppuun. Kirja teki mieli jättää kesken, mutta jonkin kummallisen periaatteen vuoksi en jätä kirjoja kesken kuin aivan äärimmäisen tylsistymisen edessä. Näin kävi Stacy Schiffin Kleopatran ja Jostein Gaarderin Sofian maailman kohdalla, joiden kirjanmerkit eivät ole edenneet sivuakaan enää aikoihin. Sofian maailma olisi kannattanut lukea kymmenen vuotta sitten ja Kleopatran kohdalla odotin samaa innostusta kuin aikoinaan Marie Antoinetten elämäkertaa lukiessani, mutta ei lähtenyt ei.
 
Haluaisin olla mukana lukupiireissä, koska pidän lukemisesta ja pidän paljon siitä, kun voi keskustella lukemastaan. Lukupiiri olisi siis juuri minun juttuni, mutta voi, jos kirjat etenevät niin hitaasti kuin ne minulla tuppaavat etenemään, ehtivät lukupiirit pyöriä monta kierrosta ennen kuin pääsisin loikkaamaan mukaan. Viime viikonloppuna ystävien kanssa kehittyikin tästä syystä idea artikkelipiiristä, jossa luettaisiin erilaisia artikkeleja tieteellisistä julkaisuista tai esimerkiksi Helsingin Sanomien hitaiden artikkeleiden joukosta tai Long Playn kautta. Artikkelipiiri sopisi tällaisille hitaille tai kiireisille lukijoille ja samalla pitäisi aivoja rasvattuina työn ja arjen pyörittämisen rinnalla.
 
Onneksi kuitenkin sain Kyrön kirjan bussimatkalla luettua loppuun. Hitaasti, tahmeasti, tylsistyen mutta silti kuitenkin. Tartuin seuraavaksi takuuvarman Kjell Westön tuotantoon eikä se pettänyt tälläkään kertaa: Kangastus 38:n sivut juoksevat silmien edessä.

maanantai 2. joulukuuta 2013

Harmaata

Meillä maalattiin viime viikolla makuuhuoneiden seiniä. Vanhojen beigensävyisten tapettien tilalle on vedetty seesteistä harmaata kauttaaltaan. Näin valkoinen katto ei näytä likaisen valkoiselta ja muutenkin makuuhuoneet jatkavat koko kodin yhtenäistä linjaa ja värimaailmaa.
 
Elämäntilanne on tällä hetkellä hassu. Remontoidessa väijyy mielessä kaksi ajatusta: tehdään koti mieleiseksi tai laitetaan se valmiiksi seuraavia asukkaita varten. Muutimme tähän kotiin sillä ajatuksella, että asumme siellä tulevaisuudessa myös lastemme kanssa. Suomen ja varsinkin kotikaupunkimme taloustilanne on kuitenkin heikentynyt koko ajan ja samalla sanellut kuviot uusiksi. Niinpä nyt olemme maalanneet makuuhuoneiden seinien lisäksi myös erilaisia skenaarioita niiden työpaikkojen pohjalta, joista odotan vastauksia. Remontoidut huoneet saattavat ilahduttaa meitä tulevaisuudessakin tai sitten omat huonekalut kannetaan kokonaan uuteen kotiin ja kaupunkiin.

Jouluna kuviot ovat todennäköisesti jo selvillä, mutta aika tuntuu kuluvan tuskaisen hitaasti silloin, kun kaikki muu on tehty ja jäljellä on enää odottaminen. Mieli on täynnä toivoa ja samalla valmistautuu koko ajan myös pettymykseen. Joskus murehdin miehelleni sitä, että pitipä hänelle osua vaimo, jolla on näin haastava ja hankalasti työllistävä ammatti, mutta rakas V ei ota moista kuuleviin korviinsakaan, vaan iloitsee kanssani jokaisesta mahdollisuudesta ja kannustaa minua etenemään urallani. Se juuri onkin tärkeää, että epävarmoina aikoina ne tulevaisuuden hahmotelmat piirretään yhdessä ja tarvittaessa myös muuttolaatikot pakataan yhdessä, vaikka kuinka tulisi ikävä harmaita seiniä ja paikkaa, joka tuntui ensimmäistä kertaa oikeasti kodilta sen jälkeen, kun muuttolaatikot kannettiin vuosia sitten pois lapsuudenkodista. Ja jos lähtö tulee, niin silloin se on tarkoitettu tapahtumaan niin ja jossain tuolla on paikka, joka on meille vielä enemmän koti.

Mutta makuuhuoneista tuli kuitenkin kauniit!
 

 
kuva E
 

tiistai 26. marraskuuta 2013

Mahdollisuuksien viidakko

Näin vuoden lopulla blogini aiheet pyörivät vahvasti työnhaussa, mutta huomasin, että tilanne oli täsmälleen sama vuosi sittenkin. Töiden etsiminen on pätkätyöläiselle iso osa arkea nykyisen määräaikaisuuden lopun häämöttäessä. Se valvottaa, mietityttää, stressaa ja silti jostain aina nousee uusi innostumisen puuska, joka pistää hiomaan työpaikkahakemusten sanoja. Ja niin pitää noustakin, koska hakemuksesta ei saa väännettyä hyvää ellei pysty kuvittelemaan itseään hakemaansa työhön ja löydä oikeanlaista kipinää hakemuksen kirjoittamiseen.
 
Työtilanne on nyt parempi kuin vuosi sitten. Vaikka en osaa sanoa ensi vuodesta mitään varmaksi, niin olen pystynyt nyt keskittymään ainoastaan oman alani avoimiin työpaikkoihin. Viime vuoden lopulla töitä oli paljon vähemmän tarjolla, hain ihan mitä vain ja ajoin pitkiä matkoja työhaastattelujen vuoksi ja silti jäin alkuvuodesta työttömäksi. Näin voi käydä nytkin, mutta viime talvi opetti myös, ettei sekään ole maailmanloppu. Yritän tsempata itseäni ennen kaikkea ottamaan rennosti ja luottamaan siihen, että asiat aina järjestyvät jotenkin ja loksahtavat paikoilleen kunhan itse tekee sen mitä tehtävissä on.

Mutta jännittävää tämä on. Odotan tietoja useammasta paikasta ja tammikuussa arkinen kuvio saattaa pysyä yhtä todennäköisesti ennallaan tai sitten meillä koittaa muutto toiselle paikkakunnalle. Kaikki on mahdollista. Parasta tässä epävarmuudessa ja mahdollisuuksien viidakossa on kuitenkin se, että nykyisessä kotiosoitteessa asuu tiimi, jolla on hyvä yhteen hiileen puhaltamisen meininki.

maanantai 25. marraskuuta 2013

Kellon kielet laulaa

Olen aina nostanut hattua ihmisille, jotka jäävät pienille paikkakunnille lapsuuden maisemiin ja rakentavat elämänsä sinne. Ajatus on käynyt joskus omallakin kohdalla, mutta tosiasiassa se tietäisi joko alati pitkää työmatkaa tai sitten hyvästejä omalle alalle eikä kumpikaan niistä kuulosta hyvältä vaihtoehdolta. Sen sijaan vapaa-ajan asukkaaksi jään mielelläni.
 
Viikonloppuna olimme miehen kotikunnassa juhlimassa useassakin eri yhteydessä. On mukavaa, kun on ystäviä ja tuttuja erilaisista yhteyksistä ja erilaisista ammattipiireistä, koska se saa pitämään oman näkökulmankin laajana ja raikkaana. Kuitenkin pienissä kylissä on haittapuolensakin ja kuluva viikonloppu muisti näyttää myös nekin. Minua rupeaa aina ahdistamaan huomatessani sen määrän, jolla arvostellaan muiden asioita tai levitellään juoruja. Arvostelu kohdistetaan hirmuisen usein asioihin, jotka ilmeisesti kylän tavoissa poikkeaa normaalista päiväjärjestyksestä ja siksi mekin olemme aiemmin V:n kanssa saaneet kuulla kommentteja esimerkiksi siitä, että pidämme matkustelusta ja arjen katkaisemisesta aina silloin tällöin. Uteliaisuus ja juorunhimo on välillä niin käsinkosketeltavaa, että tekisi mieli huutaa, että keksikää hyvänen aika itsellenne tekemistä ja elämään jotain muutakin sisältöä kuin kyläläisten asiat!
 
Ehkä nämä ihmiset ovat sinut sen kanssa, että asioita levitellään, vatvotaan ja niistä tiedetään enemmän kuin asianomaiset itse. Maassa maan tavalla -sanonta taitaa päteä myös kuntarajoihin. Silti tuollaisina hetkinä olen äärettömän onnellinen siitä, että tie vie sunnuntai-iltaisin taas takaisin kaupunkiin, jossa on vapaampaa olla juuri sitä mitä on.

torstai 21. marraskuuta 2013

Kuin treffipyyntöjä

Maria Veitola kirjoitti Trendin kolumnissaan siitä, miten työpaikan rekrytointiprosessissa hylätyksi tuleminen tuntuu samalta kuin hylätyksi tuleminen ihastuksen kohteen edessäkin. Pystyn allekirjoittamaan tuon, vaikka onneksi valintamme ei kohdistunut tällä kertaa sinuun -viestit eivät riipaise henkilökohtaisesti kovin usein ja varsinkaan silloin, kun hakijoiden määrä lähentelee sataa tai pomppaa jopa sen yli.
 
Jotain muutakin samaa työnhaussa on kuin treffailussakin. Tänään laitoin sähköpostia eräästä työpaikasta, johon saatetaan hakea sijaista. (Ensimmäisen työpaikkani valmistumisen jälkeen sain juuri siten, että olin kuullut ehkä avoinna olevasta tehtävästä ja päätin tarttua härkää sarvista ja ottaa yhteyttä ihmiseen, josta sittemmin tuli esimieheni.) Nyt havittelemani paikan haku ei ole vielä käynnissä enkä tiedä miten sen kanssa tulee edes tapahtumaan, mutta koska erään toisen hakemani työn rekrytointi hoidetaan hyvin nopeasti muutaman viikon sisällä, oli minun pakko kerätä kaikki rohkeuteni ja kysyä tämän sijaisuuden perään. Muotoilin sähköpostia kauan posket punaisina ja mietin, teenkö itsestäni ihan pellen vai palkitaanko rohkeus. Annoin sähköpostin odottaa luonnoksena yön yli, kävin pitkin päivää sitä aina välillä vilkaisemassa, tein korjauksia ja tuijotin sitä empien. Sitten viimein lähetin sen.
 
Olo oli täsmälleen sama kuin silloin, kun oli ihastunut johonkuhun ja jännitti kauheasti laittaa ihastukselleen viestiä. Sitten viimein päätti, että jos nyt jotain haluaa oikeasti tapahtuvan, ei pidä jäädä loputtomasti odottamaan. Aina se ei toiminut, mutta viimeisimmän kohdalla toimi oikein hyvin. Jospa tämä nyt siis toimisi töitä etsiessäkin.
 
Apua, miten posket ihan hehkuvat!

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Veden saartamat

Sunnuntaina televisiossa alkoi nykyajan saaristolaisuutta käsittelevä dokumenttisarja Veden saartamat. Olen aina pitänyt merestä, saaristolaisuudesta ja siihen liittyvistä ammateista, joten lienee selvää, että tämä dokumentti upposi minuun kuin häkä. Saan suureksi onnekseni tehdä työtä juuri näiden asioiden parissa ja vielä suurempi onni on se, että liitän merenkulkuun ja saaristolaisuuteen yhä ripauksen romantiikkaa ja idylliä, vaikka oma tietämys asioista ei roiku ainoastaan taiteen ja viihteen varassa. Sarjan ensimmäinen osa on katsottavissa Yle Areenalla ja seuraava tulee televisiosta ensi sunnuntaina.

Ensi kesäksi toivon yhtä sellaista lomapäivää, kun aurinko välkehtii aalloissa, lokit kaartelevat taivaalla ja yhteysalus M/S Tekla I kuljettaa iloisen retkiseurueen Haapasaareen.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Kannustusta monen vuoden takaa

Eilen pakkasin kirjahyllystä kirjoja pois makuuhuoneiden pintaremontin tieltä. Käsiini osui kotiseutukirjan artikkelin erillispainos, jonka sisäkannessa oli lukion historianopettajan kirjoittama omistusteksti lähes kymmenen vuoden takaa.
 

 
Minua rupesi hymyilyttämään. Loppuvuoteen liittyy paljon stressiä pätkätyön päättymisen ja uusien töiden etsimisten takia ja väsymystä pimeyden ja työmatkan vuoksi, ja siksi tämä pieni teksti tuntui hyvältä kannustukselta ja muistutukselta. Pätkätyöt pilkkovat arjen pieniksi palasiksi, mutta pitkässä juoksussa tässä siis ollaan pysytty jo kauan samalla polulla. Ehkä siis navigointi säilyy ennallaan jatkossakin.

kuva E

maanantai 18. marraskuuta 2013

Eino riehui nurkissa

Lauantaina ystävä järjesti juhlat naisporukalle, jonka kesken tapaamme pari kertaa vuodessa juuri tällaisissa merkeissä. Syötiin hyvin, puhuttiin paljon, naurettiin vielä enemmän, tanssittiin olohuoneessa ja myöhemmin illalla tanssilattiallakin. Marraskuu on minulle usein kuluttavaa aikaa pimeytensä vuoksi ja siksi sanoinkin tässä kerran työkavereilleni, että pikkujoulukausi toimisi minun kohdallani paljon paremmin esimerkiksi huhtikuussa. Mutta kun hiukset nostaa nutturalle ja viinilasin huulille, kuuntelee ystävien puheensorinaa ja tarttuu musiikin rytmeihin mukaan, tuo se väsymyksen tilalle rutkasti energiaa. Ja se juuri on pikkujoulujen ideakin eli kaiketi ne siis sopivat sittenkin tähän vuodenaikaan.
 
Eilen palasin kotiin muutaman geokätkön kautta, kun oli aikaa ja valoisaa. Eino riepotteli maisemaa ja tunki luihin ja ytimiin ajaen minut viimein nälissäni ja kylmissäni kotiin. Sytytin tuulessa keikkuviin lyhtyihin kynttilät toivottamaan hetkeä myöhemmin saapuneen V:n tervetulleeksi kotiin. Ja koti, se tuntuu aina erityisen hyvältä paikalta reissusta palatessa tai myrskyn riehuessa.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Autetaan

Arki pyörii usein omissa tutuissa ympyröissään: aamulla ylös, autolla töihin, kahdeksasta neljään tietokoneen näpyttelyä, lounas ja sen molemmin puolin piristävät kahvitauot työkavereiden kanssa. Sitten taas iltapäivän hämärtäessä kotiin, kotona miehen kanssa laitetaan ruokaa ja jutellaan päivän asioista, ruuan jälkeen harrastuksiin tai kotisohvalla, ennen unta ehkä saunaan. Niin tuttua, niin turvallista, niin helppoa ja hyvää. Välillä harmittaa pienet kitkat kuten jäiset auton ikkunat tai liian nopeasti aamulla juoksevat kellonviisarit. Kenties jokin iso lasku tai haastavampi työtehtävä. Kodin viemäri, joka on mennyt tukkoon.
 
Kuitenkin täytyy muistaa, että on koti, rakkaat seinät, oma turvasatama maailman tyrskyissä. Ja on perhe ja ystävät, oma mies siellä kotona ja kaikki muut rakkaat kuka missäkin. On terveyttä, on sellainen toimeentulo, jolla elää ja pystyy peruselämisen lisäksi tekemään jotain muutakin.
 
Sitten on maailman toisella puolella maa, jossa taifuuni vie hetkessä kaiken. Seinät, jotka muodostivat kodin. Perheen, joka oli tärkeä osa sitä kotia. Toimeentulon, äidin, isän, ihan kaiken. Sellainen herättää huomaamaan, että työmatkaa hidastavat jäätyneet auton ikkunat tai tyhjentyvä polttoainesäiliö on pientä, niin valtavan pientä. Aivan kuten monet muutkin meidän arkiset murheemme, sillä lähes kaikkiin pystymme vaikuttamaan kovin helposti ihan vain omilla teoillamme. Taifuuni ei kysellyt, ei antanut mahdollisuuksia. Siksi me täällä puolen yhteistä maapalloamme voimme käyttää niitä keinoja, joihin meillä on mahdollisuus.
 
Tein lahjoituksen Bloggaajien supertaifuunikeräykseen ja haluan jakaa linkin tätä kautta myös sinulle. Jokaisella on tähän mahdollisuus täysin oman varallisuuden mukaan, vaikka yhden kahvikupillisen summan verran. Kannetaan siis kortemme kekoon ja autetaan hädässä olevia.
 
 
 
kuva weheartit.com
 

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Tavoitteita

Sunnuntaisen patikointireissun jälkeen tuumimme V:n kanssa, että mitä jos ensi kesänä tehtäisiinkin yön yli kestävä vaellus kansallispuistossa? Ajatus on hyvin innostava ja myös jännittävä, sillä V:n kokemus tällaisesta eräretkeilystä rajoittuu kymmenen vuoden takaiseen armeija-aikaan ja minun vielä kauemmaksi johonkin lapsuuden 4H-leireille. Haaveilimme jo siitä, että viettäisimme ensimmäistä hääpäiväämme rinkat selässä Urho Kekkosen kansallispuistossa ja vierailisimme samalla sillä suunnalla asuvien ystävien luona, mutta ennen sitä on varmasti syytä testailla erätaitoja etelässä. Repoveden kansallispuistossa on Kaakkurin kierros -niminen ympyräreitti. Sillä on pituutta 24 kilometriä ja sen pystyisi kiertämään viikonlopun aikana yhden tai kahden yön pituisena reissuna. Kauniit maisemat ja valoisa kesäilta nuotion ääressä kuulostaa suorastaan taivaalliselta.
 
Mutta onko idea ihan älytön? Lievästi liikuntavammaiseksi naiseksi luulen omaavani kyllä ihan kohtalaisen kunnon olosuhteisiin nähden. En todellakaan ole mikään pikakiitäjä ja ylämäessä tulee lämmin, mutta vaellus luonnosta nauttimisen lähtökohdista toimii kohdallani hyvin. Entä rinkka? Kuinka paljon hento nainen pystyy kantamaan ja kuitenkin vielä nauttimaan? Eräs tuttavani treenasi rinkan kantoa siten, että hän iski kirjoja rinkkaan ja kulki sitten lumetonta laskettelurinnettä ylös ja alas. Aikamoista, vaikka juuri tuollaisia (ehkä ihan pururadalla suoritettuja) testauksia kannattaa tehdä ennen reissua. Entä osaisiko nukkua ulkona kesäyössä metsän äänien ympäröimänä? Vai tekeekö patikointi tehtävänsä eikä unta tarvitse sen kummemmin houkutella?
 
Liikkuminen on kuluneiden vuosien aikana noussut uudenlaiseen arvoon, koska virka-aika tulee istuttua tiiviisti tietokoneen äärellä. Pilates pitää korsetin kuosissa, raikasta ilmaa ja hikeä löytyy sauvakävelyn avulla, ja erityisesti rinkan kantoa ajatellen olisi hyvä treenata lihasvoimaa enemmän. Se onkin kaikkein vaikein rasti, koska en näe mitään hohdokasta punttisaleissa, ja ryhmäliikunnan puolella kahvakuulat ja muut lihaskuntoa kohottavat tunnit epäilyttävät kovasti ja pelkään jääväni jalkoihin - vaikka juuri nämä ovat niitä juttuja, joissa pitäisi vain rohkeasti ylittää pelon muodostama kynnys.
 
Talvella tulee lösähdettyä entistä enemmän sohvannurkkaan, vaikka liikkuminen pitäisi mielen virkeämpänä ja kropan kunnossa. Ensi kesään on vielä tosi pitkä matka, mutta Kaakkurin kierros toimii tavoitteena talven kuntoiluja ajatellen. Tänään menen siis pilatekseen, taivun, vahvistun, rentoudun ja ajattelen tyyntä kesäiltaa ja auringonlaskua.
 
 
 
Kuva lainattu täältä.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Polku jalkojen alla

Lauantai-iltana kävimme Helsingissä ystäväpariskunnan tupaantulijaisissa. Asukkaat olivat nähneet paljon vaivaa remontoidakseen kodin näköisekseen ja olivat onnistuneet siinä hyvin. Koti oli kaunis ja asukkaat silminnähden onnellisia! Suunnittelimme, että jäisimme Helsinkiin yöksi, mutta sitten houkuttelikin ajatus siitä, että saisi herätä sunnuntaiaamuna omasta kodista. Onneksi välimatka pääkaupunkiin ei ole suuri ja mahdollistaa hyvin tällaiset iltakäynnitkin.

Sunnuntaiaamuna vanhempani kutsuivat meidät mukaansa iltapäiväksi Repoveden kansallispuistoon. Pakkasimme eväät reppuun ja päätimme lähteä heidän kanssaan. Kiersimme Ketunlenkin kuten lokakuun alussakin ja tällä välin maisema oli muuttunut paljon. Lehtipuut olivat alastomia, harmaan maiseman ainoat väripilkut olivat havupuut ja silloin tällöin pilven takaa kurkistava aurinko. Kansallispuisto oli hiljainen, hämärä tuli aikaisin ja nuotion liekit loistivat kirkkaina marraskuisessa alkuillassa. Vasta kirjoitin siitä kuinka väsyttävä aika marraskuu on, mutta raitis ilma, polku jalkojen alla ja lämmin kahvi nuotion valossa luovat yhdistelmän, joka toimii kaikkina vuodenaikoina.
 
 

 
kuva E

torstai 7. marraskuuta 2013

Enää 47 päivää jouluaattoon

Tällaisen tiedon eräs tuttavani julkaisi Facebookissa. Katsoimme V:n kanssa jo alkusyksystä kuusen valmiiksi, joka varmaan tuodaan kotiin itsenäisyyspäivän jälkeen, sillä silloin siitä ehtii nauttia, kun varsinaisen joulun vietämme kuitenkin lapsuudenkotien tienoilla. Sitä paitsi vanhan kansan mukaan kuusi on hyvä kaataa yläkuun aikaan, niin se ei karise ja siksipä kuusi kannattaisi kaataa tänä vuonna viimeistään viikkoa ennen jouluaattoa. Saa nähdä tietääkö vanha kansa ja saammeko nauttia vehreästä kuusesta vielä uudenvuoden juhlissakin.

En pidä itseäni jouluihmisenä ollenkaan. En juuri odota joulua ja koen joulukuun enemmän kiireisenä ja stressaavana kuin mukavana osittain myös siksi, että määräaikaiset työt päättyvät usein vuoden lopussa. En askartele. Leivon pipareita ehkä kerran valmistaikinasta. Korttien postittamisen sijaan taidan tehdä tänä vuonna lahjoituksen hyväntekeväisyyteen.

Mutta ehkä sitten kuitenkin minussa sitä jouluihmistä on, jos kerran kuusikin on katsottu valmiiksi. Joulun odotus kiteytyy kohdallani joulumusiikkiin, kynttilöihin ja glögiin. Pieneen joulukuuseen ja keittiön ikkunaan ripustettavaan tähteen. Ja tänä vuonna tarkoitus on ammentaa joulun tunnelmaa siskoni kanssa Loviisasta Wanhan ajan joulukodit -tapahtumasta. Ja siihen Maalla-lehden joulunumero päälle, niin eiköhän niillä aineiksilla joulu tule ja vuosi vaihdu (ja päivät rupeavat jälleen hitaasti mutta varmasti pitenemään).



kuva weheartit.com

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Apu kaamokseen

Eräs museotäti on parhaillaan aika väsyksissä. Voi tätä marraskuuta ja vasta ollaan alussa. Aamut ja illat ovat pimeitä, uni tulee ennen iltakymmentä. Iltaisin sytytän kynttilöitä, jotka torjuvat kaamosta tehokkaasti.  Vasta kirjoitin, että tulevana viikonloppuna alkaa juhlakausi ja nyt ajatus tuntuu väsyttävältä, vaikka onneksi ystävien tapaamisella on tietenkin aina piristävä vaikutus. Väsymyksen osalta kortensa kekoon kantaa ensisijaisesti tämä marraskuu. Tehdään se, mitä tarvitsee ja muuten ryömitään koloihimme, käperrytään lämpimien vällyjen väliin ja annetaan talven tulla, kirjoitin viime marraskuussa ja samanlaista elo on nytkin.
 
Pätkätöissä lomapäiviä kertyy vähän. Toukokuun jälkeen minulla on ollut viikon verran lomaa elokuussa ja puoli viikkoa lokakuussa. Ne kuluivat omien häiden hulinoissa ja Kööpenhaminassa enkä niitä muistoja ja kokemuksia vaihtaisi mistään hinnasta tyhjiin lomapäiviin. Kun lomia kertyy vähän, taidan kuitenkin olla museossamme ainoa, joka istuu työkoneella jouluaatonaattona ellen sitten tee kokonaisen työpäivän tunteja etukäteen sisään. Seitsemän lisätuntia tuntuu tällä hetkellä vähän rankalta ajatukselta. Nyt täytyy vain pitää ajatuksissa muutama seikka: jouluaattoaamua seuraa monta tyhjää päivää ja tammikuussa Intian valtamerelle lähtevä lento.

Tosin ensi vuoden työt ovat vielä hieman epävarmalla pohjalla ja siksi viisas pätkätyöläinen ei aloittaisi vuoden suunnittelua lomista, mutta onneksi sain työkavereilta(kin) kannustusta siihen, että kyllä aina kaikki järjestyy, kun on vain kahdesta viikosta kyse ja välillä on hyvä laittaa loma etusijalle. Ja häämatka etenkin. Niin, pätkätyöt tuovat epävarmuutta, mutta elämän suunnittelua ne eivät saa liikaa rajoittaa.

 
 
kuva weheartit.com

maanantai 4. marraskuuta 2013

Syksyn rauhaa

Tulevana viikonloppuna alkaa loppuvuodelle tyypillinen juhlaputki, jossa kalenterin lauantait ovat täyttyneet joulukuun puoleen väliin saakka. Yhtä vilkkaan kesän jälkeen on nautittu niin rauhallisesta syksystä, että nyt taas jo odottaa erilaisia kestejä, joita niistä lauantaipäivistä ja ennen kaikkea -illoista löytyy.
 
Sen sijaan viime viikonloppuna eleltiin vielä syksyn kaavalla: hyvin nukuttuja öitä, lukemista ja paljon ulkoilua. Kaksi kaveriani on innostunut tänä syksynä myös geokätköilystä ja niinpä lauantaina kävin etsimässä E:n kanssa pari kätköä ja eilen pidimme S:n kanssa oikein huippukätköilypäivän. Lähdimme autolla lähikylään, jossa geocaching-sivuston mukaan oli paljon kätköjä lähekkäin. Kiersimme kävellen lenkin, jonka varrelta löytyi useampi kätkö. Nälkä kasvoi syödessä ja niinpä kurvasimme autolla vielä muutaman kätkön luokse, joista viimeisimmät etsimme taskulampun valossa hämärtyvässä marraskuun illassa. Löysimme iloiseksi yllätykseksi kaikki kätköt, joita yritimmekin tavoitella ja niinpä päivän saalis ylettyi kahdeksaan. Geokätköily on hauskaa ja koukuttavaa puuhaa, jossa tulee huomaamatta ulkoiltua monta tuntia.
 
Ensi lauantaina vaihtuu sitten gore-tex -kengät korkkareihin ja voidaan julistaa juhlakausi alkaneeksi.

torstai 31. lokakuuta 2013

Elämää ja kuolemaa merellä

Merikeskus Vellamossa järjestettiin eilen Tietoherkku-tapahtuma, jonka otsikkona oli pian koittavan pyhäinpäivän tunnelmissa "Elämää ja kuolemaa merellä". Tilaisuudessa kuultiin kolme erilaista esitelmää, joista ensimmäinen käsitteli kuolemaa laivoilla ja mereen hautaamista 1900-luvun alkupuolella ja puolenvälin tienoilla. Aihe on karu, sillä kuolemantapaukset sattuivat laivalla aina yllättäen ja ne olivat joko onnettomuuksia tai itsemurhia. Nykypäivänä vainaja pystytään kuljettamaan kotimaahan, mutta entisaikaan se oli mahdotonta ja siksi hautaus piti suorittaa merellä. Vainaja oli kääritty useimmiten purjekankaaseen, johon oli laitettu kiviä ja hiekkaa painoiksi. Kapteeni suoritti hautauksen. Tilaisuus oli usein lyhyt ja koruton eikä läsnä ollut ainuttakaan vainajan lähiomaisia tai ystäviä, ainoastaan työyhteisö. Hautapaikan sijainti merkittiin ylös. Tietoherkussa näytettiin myös vanha kaitafilmi merimiehen hautajaisista, joka oli kuvattu nelisenkymmentä vuotta sitten.
 
Toinen esitys kuultiin seurakunnalta, jonka aiheena oli mereenhautaus nykypäivänä. Esitys tosin meinasi mennä hautausinfon puolelle, mutta onneksi tilaisuudessa oli jazz-yhtye Nefer, joka kevensi tyylikkäästi tunnelmaa. Viimeinen esitys oli laivakuraattorilta, joka kuvien kanssa kertoi siitä millaista laivaelämä on tänä päivänä. Merimieskirkossa työskentelevän laivakuraattorin tehtävä on tukea merimiesten arkea ja laivakuraattoreita matkustaa joko laivoissa mukana tai sitten he työskentelevät satamissa.
 
Tietoherkku keräsi paljon yleisöä ja paljon vanhoja merimiehiä, joista osa kertoi omia muistojaan laivoilla sattuneista kuolemantapauksista. Nämä omakohtaiset muistot toivat hyvän lisämausteen tilaisuudelle, vaikka edessämme istuva vanhempi rouva sihahti tilaisuuden loppupuolella: - Jos täällä kaikki merimiehet rupeavat nyt muistelemaan, niin me ei päästä kotiin ikinä!

Opiskeluaikana merihistorian opinnot olivat suosikkini sivuaineistani. Siksi Tietoherkku oli hyvin kiinnostava kokonaisuus.
 
 
 
 
kuva weheartit.com
 

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

30 asiaa

Internet kuhisee erilaisia onnellisuuteen ja tasapainoon liittyviä listauksia. Koska eilen kirjoitin kolmenkympin kriisistä, on tänään luontevaa jatkaa samalla luvulla. Eräs kaverini linkitti Facebookiin 30 asiaa, jotka kannattaa jättää tekemättä, jotta elämänlaatu kohenisi. Nämä listat painivat aina samassa sarjassa kaikenlaisten elämänhallintaoppaiden kanssa, mutta niissä piilee monta hyvää pointtia, joista varmasti jokainen löytää omansa. Siksi haluan jakaa linkin teidän kanssanne.
 
Eli oikein lempeää keskiviikkoa ja
 
 


kuva weheartit.com
 

tiistai 29. lokakuuta 2013

28

Täytin eilen 28 vuotta arkisissa maanantaitunnelmissa. Vanhenemistani juhlistettiin hieman jo viime lauantaina ja maanantaina toin työpaikan kahvipöytään suklaarasian. Kahden vuoden päästä taidan järjestää ystävilleni juhlat täyden pyöreän kunniaksi. Sen sijaan eilen keskustelimme rennosti viikon alkajaisiksi työkavereiden kanssa ikäkriisistä ja sen syistä. Kaikki keskustelijat olivat noin kolmekymppisiä ja yhdellä läheni neljäkymmentä ihan nurkan takana, joten jotain sanottavaa kriisiasiaan löytyi jokaiselta ja loppupäätelmä oli se, että kolmenkympin kriisi johtuu kahdesta seuraavasta syystä (usein jommasta kummasta):
 
1) Kolmekymppiseksi mennessä on usein tehnyt elämässä monenlaisia isoja valintoja kuten koulutus, ammatti, elämänkumppani, perheen perustaminen ja asuinpaikkakunta ja sitten ollaan tilanteessa, jossa niiden valintojen kanssa pitäisi elää. On siis kriisin aika. Toiset aloittavat pyöräilyn ja ajavat kahden vuoden kuluttua 500 kilometrin matkan, toiset oireilevat pahemmin, jättävät kaiken ja lähtevät Intiaan vapaaehtoistyöhön.
 
2) Toiset ihmiset asettavat itselleen kovia ikään sidottuja tavoitteita. 25-vuotiaana haluan olla naimisissa ja siitä enintään kahden vuoden kuluttua äiti. Ennen kolmeakymmentä täytyy olla omistusasunto ja vakituinen työpaikka. Niin, ja yksityiselämän puolella tietenkin se avioliitto ja esikoinen myös. Sitten kolmenkymmenen ikävuoden portti häämöttää eikä puoliakaan tai jopa mitään näistä ole saavutettu. On siis kriisin aika.
 
Kriisit välttää, kun ei odota elämältä mitään. Sekään ei noin sanottuna kyllä juhlalta kuulosta. Kyse ei kuitenkaan ole pessimismistä, vaan ennen kaikkea asenteesta, jossa elämän ottaa vastaan sellaisena kuin se on. Kaikkihan tavoittelevat loppupeleissä onnellisuutta ja se taas on onneksi ihan muista kuin ulkoisista seikoista kiinni.
 
Mutta ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa, tässä on kuitenkin vielä kaksi vuotta aikaa...
 
 

torstai 24. lokakuuta 2013

Torstain ajatuksia muun muassa työstä

Nyt syksy on edennyt siihen pisteeseen, kun puut ovat alastomia, lehdet muuttuvat kahisevista niljaisiksi ja maa odottaa jo lunta. Aamut alkavat olla pimeitä myös meille, jotka lähdemme seitsemältä kotoa. Sade pimentää aamuja entisestään ja siksi heijastimet ja autojen turvaväli on entistä tärkeämpiä. Kun istuu päivittäin penkin ja ratin välissä kaikenlaisissa sääolosuhteissa, niiden arvon todella huomaa.
 
Mieheni tekee silloin tällöin tuurauksia samassa kaupungissa kanssani. Koska minulla on hyvä liukuva työaika, pystymme aina näiden tuurausten aikana kulkemaan töihin yhdessä. Työmatka tuntuu silloin paljon lyhyemmältä ja helpommalta. V on tarjoutunut ottamaan näitä tuurauksia vastaan vielä useammin näin loppusyksyllä, kun ajaminen käy sään ja pimeyden vuoksi raskaammaksi. Ihanan huomaavaisen ihmisen kanssa menin naimisiin!
 
Nykyinen pätkä päättyy vuoden lopussa ja jälleen täytyy alkaa selailla avoimia työpaikkailmoituksia. Nykyisessä työpaikassani on kyllä pieni jatkon mahdollisuus, mutta valitettavasti siitä kilpailee kanssani pari muutakin ihmistä, joiden määräaikaiset työsopimukset päättyvät nyt loppuvuoden aikana. Paikkoja on vain yksi, mutta siihen pyrkiviä osaavia ihmisiä useampi. Onneksi meillä on tilanteesta huolimatta hyvä henki. Sivistyneet, kohteliaat ihmiset tietävät, että pelin luonne on tämä eikä jokaisella ole jatkon mahdollisuutta resurssien vuoksi. Siksi nokkimisella, epäkohteliaisuudella tai kieroilulla ei voita yhtään mitään - onneksi.
 

tiistai 22. lokakuuta 2013

Wonderful, wonderful Copenhagen



Miks me ei olla tehty tätä jo aiemmin, huokaisi S enkä voinut olla enempää samaa mieltä. Kyse on ollut ajan, rahan ja rohkeudenkin puutteesta, mutta nyt viimein toteutui se haave, josta haaveilimme jo lukiossa kymmenen vuotta sitten. Matkustimme pitkäksi viikonlopuksi Kööpenhaminaan ja matka oli onnistunut, juuri sellainen, josta kannattikin haaveilla se kymmenen vuotta. 
 
Lokakuinen Kööpenhamina oli kaunis. Kaupungin tunnelma on iloinen ja välitön ja se sai meidät ihastumaan täysin puhumattakaan vanhoista värikkäistä taloista Nyhavnin tienoilla, monista pysähtyneistä hetkistä kahviloissa, pienen merenneidon kaipaavasta katseesta. Lomapäivämme olivat pitkiä: herätyskello soi aamuisin jo kahdeksalta, jotta ehdimme tankkaamaan itsemme hyvin Hotelli Foxin maittavalla aamiaisella ja sitten jo riensimme kaupungille. Kiersimme lukuisia putiikkeja, kävimme Tanskan Design-museossa, nautiskelimme aurinkoisesta syyspäivästä kasvitieteellisessä puutarhassa ja muistimme aina välillä piipahtaa kahvioihin. Jalat olivat koetuksella, mutta pitkä viikonloppu antoi meille niin paljon, että leijun yhä matkamme tunnelmissa. 
 
 
Kööpenhamina on ehdottomasti käymisen arvoinen ja tässä tulevat muutamat plussat ja miinukset muille matkaajille vinkiksi
 
Miinukset
 
- Hotel Fox ei ollut sellainen kuin odotimme. Yksinkertaiset ikkunat päästivät kaupungin melun tehokkaasti sisälle ja siksi ensimmäinen yö meni minun kohdallani ihan harakoille. Seuraavaksi yöksi ostin korvatulpat, joiden avulla nukuin kuin tukki. Design-hotelliksi kutsutussa Foxissa jokainen huone on eri taiteilijan suunnittelema ja sisustama. Idea on erittäin hyvä, mutta toteutuksen osalta hotelli kaipaisi jo kunnostusta. Meidän huoneemme oli nuhjuinen ja likainenkin eikä herättänyt suurta ihastusta. Sen sijaan Foxin aamiainen oli huikean hyvä, kivasti laitettu esille, maistuva ja täyttävä. Se kohotti hotellin pisteitä kertaheitolla.
- Kenkiä pitäisi ymmärtää ottaa mukaan useammat tai sitten löytää vaelluskenkien tyyppiset hyvät ja tukevat jalkineet, jotka kuitenkin olisivat myös kauniit. Kuljin kaduilla saapikkaissa, koska ajattelin niiden tukevan nilkkaa riittävästi. Näin kävikin, mutta jalat ovat poikki silti (edelleen). Tosin me kävelimme pitkiä matkoja ja jalat olisivat väsyneet varmasti minkälaisissa kengissä tahansa. Tästä huolimatta kaupungin sai parhaiten kävellen haltuun, kun pystyi tuosta noin vain poikkeamaan pikku putiikkiin tai tunnelmalliselle sisäpihalle, jonka perukoilta löytyi kiva kahvila.

Plussat

+ Kööpenhaminan tunnelmaa oli kehuttu etukäteen eikä suotta: palvelu oli kaikkialla hyvää ja ystävällistä.
+ Perjantai-iltana suuntasimme Tivoliin, joka oli laitettu Halloween-asuun. Minä ja S emme ole koskaan olleet kiinnostuneita Halloweenista, mutta Kööpenhaminan Tivolissa Halloween-somistus oli toteutettu hienosti eikä se ollut tippaakaan muovinen, amerikkalainen tai päälleliimattu. Upeassa iltavalaistuksessa kylpevä Tivoli oli aikuisellekin kävijälle taianomainen kokemus. Kaikkialla riitti katseltavaa ja ajoimme myös kierroksen vanhassa vuoristoradassa, joka täyttää ensi vuonna 100 vuotta.
+ Suosikkikahvilaksemme nousi Det Elektriske Hjorne, johon päädyimme vahingossa ja väsyneinä syömään pitkän kaupungissa vietetyn päivän jälkeen lauantai-iltana. Jämähdimme upottaville nahkasohville kynttilän valoon juomaan viiniä, keskustelemaan, nauramaan ja kuuntelemaan musiikkia useaksi tunniksi. Mainio tapa juhlistaa viimeistä iltaa Kööpenhaminassa. 

Olen iloinen, että lukiotyttöjen ajatuksissa syntynyt haave toteutui vihdoin. Pitkäaikaisen ystävän kanssa on helppo matkustaa, kun toisen tuntee oikein hyvin. Silloin voi jutella mistä vain tai yhtä hyvin istua vain hiljaa. Meillä on hyvin samanlainen maku ja olemme luonteeltamme nautiskelijoita, joten tällainen kaupunkiloma antoi kummallekin paljon ja teki samoista asioista ja kokemuksista molemmille erityisiä. Seuraavaakin matkakohdetta jo suunnittelimme ja päätimme, ettei sen toteuttamiseen mene enää kymmentä vuotta.

















tiistai 15. lokakuuta 2013

Sataman valot

Pitkä työmatka on väsyttävä silloin, kun auto ei toimi, bensa kallistuu ja erehtyy ajattelemaan, että minulla olisi viikossa kymmenen tuntia vapaa-aikaa enemmän, jos työmatkani olisi kivenheitto vain. Mutta näiden kolmen vuoden aikana työmatkaan on kummasti tottunut. Suurin kiitos siitä kuuluu Spotifylle, johon on kertynyt soittolistoja joka lähtöön: jazzia, rentoa pop-musiikkia, jytkettä, joululauluja, kesäisiä kappaleita ja uusimpana trooppisten ja afrikkalaisten rytmien lista, jolla tsemppaan itseni ajattelemaan häämatkaa sitten, kun pimeän marraskuun loska läsähtää jalkarätteinä auton tuulilasiin.
 
Vaikka kaikkeen tottuu ja työmatka on osa arjen rytmiä, ihmettelen yhä erästä seikkaa. Aikaisten aamujen tunnelma viehättää minua yhä. Nautin edelleen siitä, miten näen eri vuodenaikojen aamut, valon määrän ja maiseman muuttumisen lähtiessäni aikaisin aamulla liikkeelle. Eilen aamuna tähdet tuikkivat taivaalla astuessani kotiovesta ulos ja aurinko nousi työmatkani edetessä.
 
Ja kaunein hetki on yhä se, kun viimeisten kilometrien aikana edessä avautuu vihdoin meri. Kesäaamuina se lepää peilityynenä satamassa ja näin syksyn koittaessa tuulet nostattavat vaahtopäitä. Tai sitten on niitä aamuja kuin tänään, jolloin sumu kietoo koko sataman hämäryyteen ja sen läpi loistavat lämpiminä tuikkivat valot.
 
 
 
 
 
 
kuvat E

maanantai 14. lokakuuta 2013

Repovedellä

Eilinen sunnuntai oli lähes täydellistä rentoutumista hipova päivä, jonka ansiosta tänään heräsin jo ennen kellonsoittoa, vaikka kello pärähti soimaan normaalia aiemmin, jotta ehtisin puoli kahdeksaksi Kotkaan. Eilen tapasimme aamupäivällä ystävät Repoveden kansallispuiston Lapinsalmen portilla ja lähdimme kiertämään viiden kilometrin pituista Ketunlenkkiä. Kyseinen reitti on tosi kiva, sillä maisema ja maasto vaihtelevat paljon niin metsätyypeiltään kuin nousujenkin osalta. Reitin varrelle osuu vanhaa talousmetsää, poltettua metsää ja upeita kangasmetsiä ja korkealla kohoavia kallioita. Puolessa välissä pidimme evästauon nuotion ääressä ja sitten matka jatkui. Reitin varrelta etsimme kolme geokätköä ja tämä geokätköilyinnostus tuntuu olevan tarttuvaa tautia, mikä ei ole ollenkaan huono juttu. Sää suosi ja ruska leiskui upeana. Värikkäästä metsästä ei ehdi enää kovin kauan nauttia, sillä tuuli ravistaa pian lehdet maahan, joten olimme hyvään aikaan liikkeellä. Ketunlenkki sopii kaikenkuntoisille, koska vauhdin sijaan voi panostaa nautiskeluun - niin me teimme. Tämä oli ensimmäinen kertani Ketunlenkillä, mutta ymmärtääkseni nousutkin pystyy kiertämään tasaisempien polkujen kautta. Reitillä näkyikin monenlaista taivaltajaa ihan muutaman vuoden ikäisistä luonnossa liikkujista alkaen.
 
Meillä kului Ketunlenkillä aikaa tasan neljä tuntia. Ulkoilu teki tehtävänsä, sillä koko loppupäivän oli ihanan raukea olo. Lämmitimme saunan jo iltapäivällä, söimme hyvin ja katsoimme pari jaksoa Siltaa sohvannurkassa kyhjöttäen. Ei siis ihme, että uni tuli nopeasti ja oli niin rauhallista ja syvää, että akut on nyt kunnolla ladattu uutta viikkoa varten.





 
 
 
 
kuvat E 

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Kolea koti, lämpimät ajatukset

Viikko sitten kodin lämpöpattereista katosi vesi. Siitä asti lämpötila on ollut 17-19 astetta. Siinä pärjää hyvin, mutta villavaatteita tarvitaan ja yöksi on hyvä käpertyä untuvapeiton alle kylki kyljessä. Meillä ei pattereita porotettu aiemminkaan, mutta on ihmeellistä miten tuntuva muutos on, kun sisälämpötila laskee muutaman asteen. Eilen tuli tieto, että nykyinen tilanne jatkuu ainakin perjantaihin asti, jolloin virka-ajaksi myös vesi katkeaa. Kunhan vesi rupeaa taas virtaamaan, täytyy toivoa, että se virtaa silloin vihdoin myös pattereihin, sillä ensi viikolle on jo luvattu kylmempää säätä. Karaisemalla itseäsi vältät monet sairaudet, muistuttaa vanha koulutaulu äidin ateljeen seinällä.
 
Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja sen sijaan on todennut, että jos on kylmä, niin pitää mennä vielä kylmempään. Niinpä minä lakaisin eilen kullankeltaisia vaahteranlehtiä pihalla. Mielensäpahoittajan sanoissa piilee viisaus, sillä vielä kylmemmässä oleminen kyllä auttoi hetken.
 
Silti tällä viikolla ajatukset ovat karanneet vähän vilkkaammin keskitalvella koittavaan häämatkaan ja näihin lämpimiin postikorttimaisemiin: