maanantai 29. lokakuuta 2012

27

Kun äitini oli 27-vuotias, hän oli mennyt naimisiin muutama vuosi aiemmin ja hänellä oli kaksi pientä tyttöä. 27-vuotiaana äidille iski paniikki siitä, mitä ihmettä hän rupeaisi tekemään työkseen. Hän oli emäntänä maatilalla, josta oli lypsykarja jo pistetty pois. Hänellä oli ravintola-alan ammattitutkinto, mutta hän ei ollut tehnyt päivääkään ravintola-alan töitä, koska ala ei tuntunut omalta. Elämällä on kuitenkin aina jotain takataskussaan, sillä ensi vuonna äiti on tehnyt 25 vuoden hienon uran käsityöyrittäjänä.
Eilen minä täytin 27 vuotta. En ole vielä naimisissa eikä minulle ole siunaantunut lapsia. Valmistuin kaksi vuotta sitten maisteriksi siltä alalta, jolla haluaisin työskennellä jatkossakin ja elän kyllä sen miehen rinnalla, jonka kanssa haluan naimisiin ja lapsia. Jotain yhteistä minulla ja 27-vuotiaalla äidilläni kuitenkin on: epävarmassa työllisyystilanteessa olen välillä ollut yhtä pulassa kuin hänkin. Koulutus löytyy ja vieläpä omalta tuntuvalta alaltakin, mutta töitä sen sijaan löytyy heikonlaisesti ja mitä ihmettä minä sitten teen, jos niitä ei löydy ollenkaan. Siksi minua rohkaisee ajatus siitä, että äiti pohti tämän ikäisenä aivan samantyylisiä kysymyksiä kuin minäkin ja löysi sitten kuitenkin oman polkunsa, joka on kantanut aina tähän hetkeen saakka.

PS. Vietin mukavan syntymäpäivän. V vihjaisi jo aiemmin viikolla yllätyksestä, joka olisi kiva ja tarpeellinen ja sitä se todella oli, sillä sunnuntaiaamuna lähdimme vatsat kurnien kotoa ja menimme syömään hotelliaamiaisen keskustaan. Ihana alku päivälle ja uudelle vuodelleni.

lauantai 27. lokakuuta 2012

Nojatuolimatkoja

Olen jäänyt koukkuun nettiosoitteeseen. Löysin nimittäin eräästä sisustuslehdestä mainoksen, jonka uhriksi jouduin samantien. En ole tästä firmasta kuullut aiemmin, mutta sen ansiosta päädyin matkaamaan nojatuolin uumenista Etelä-Euroopan maiden lämpöön. Selasin lomataloja pitkin poikin Välimeren rannikkoa ja huokailin haaveillen. Vähän kuin tekisi näyteikkunaostoksia.

Olemme lähdössä talvella ystäväporukalla pohjoiseen mökkeilemään ja nyt juttelimme mieheni kanssa, että jos reissu on menestys, niin miltä tuntuisikaan vuokrata porukalla talo vaikkapa Toscanasta tai Algarvesta? Tällainen nojatuolimatkustaminen on omiaan nostamaan matkakuumetta, mutta toimii toisaalta myös ihan vain nojatuolistakin käsin. Siksi täytyy laittaa linkki jakoon, koska siitä saattaisi olla iloa muillekin kuin minulle. Elämässä on hyvä olla ripaus unelmointia mausteena.



torstai 25. lokakuuta 2012

Lempeä syksy

Tällä viikolla on ollut loppusyksyn (vai jo alkutalven?) ensimmäiset pakkasaamut. Auton ikkuna on täytynyt raaputtaa jään alta esiin, taivaalla tähdet tuikkivat kirkkaasti ja katuvalot sammuvat vasta hieman ennen kahdeksaa. Ilma on raikas ja kirpeä ja muistan miksi pidänkään pakkasaamuista.

Vuosi sitten jännitin pimenevää syksyä. Sitä edeltävät syksyt olin vielä helsinkiläinen opiskelija, joka ei juuri aamujen pimeyttä huomannut luentojen alkaessa aikaisintaan kymmeneltä. Sen sijaan viime syksy oli ensimmäinen kokonainen syksy sorvin ääressä ja edellistalven pimeys oli tuoreessa muistissa. Silloin taustalla oli vielä pientä haikeutta opiskelijasyksyyn ja Helsinki-syksyyn, josta jäi ensimmäistä kertaa paitsi. Sen sijaan huomaan, että tämä syksy on ollut lempeämpi. On asetuttu, kotiuduttu, totuttu, moni seikka on tullut tutuksi, selkiytynyt ja löytänyt oman uomansa. 

Tervetuloa talvi, meillä on kynttilöitä ja paimentolaismatto valmiina!

maanantai 22. lokakuuta 2012

Nämä päivät lyhyesti

Lauantaina juodaan kahvia suurista mukeista. Puhutaan, puhutaan, nauretaan. Kissanpojat pyörivät jaloissa, ikkunan edessä palaa kynttilä.

Sunnuntaina juodaan kahvia. Meillä on samanlaiset nenät ja kädet. Kissa nappaa maahan pudonneen karamellipaperin suuhunsa. Ikkunasta tulvii lokakuun kelmeä auringonpaista.

Sähköposteissa mietitään joulua, pohjoista, ansioluetteloa, vanhaa siltaa.

Edit. Tämä on sitten jännittävä syksy. Äsken sain kuulla, että maailmaan syntyi tänä aamuna pieni poika. Ihana, odotettu uutinen!

torstai 18. lokakuuta 2012

Julistetaiteen pauloissa

Lahden taidemuseossa on esillä tammikuun 20. päivään saakka ihastuttava, nostalginen ja ajatuksia herättävä Menkäämme elokuviin! -näyttely, joka esittelee suomalaisia elokuvajulisteita aina 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Näyttelyssä on esillä yli 200 julistetta. Silmät bongaavat tuttua elokuvahistoriaa kautta koko menneen vuosisadan: pyöreäkasvoinen Suomisen Olli, kohtalokkaat Ansa Ikonen ja Tauno Palo, runsain määrin latomaisemaa ja poutapilviä, 1960-luvun grafiikkaa ja käpyjä selän alla ja sitten tuoreimpana Aki Kaurismäen Le Havre. Etelä-Suomen Sanomien internet-sivuilla voi äänestää suosikkijulistettaan. Äänestyksessä saa samalla esimakua Menkäämme elokuviin! -näyttelyn tarjonnasta. Siis menkäämme museoon!


Lahden taidemuseossa on myös kutkuttavan mainio museokauppa. Vuosi sitten ostin meille kotiin Come to Finland -seinäkalenterin, joka tarjoaa roiman annoksen suomalaista matkailuhistoriaa vanhojen matkailujulisteiden muodossa. Nostalginen kalenteri toi mukanaan hyvän väriläiskän valkoiseen keittiöömme. Suureksi ilokseni huomasin taidemuseon kaupassa myynnissä samanlaisen kalenterin myös ensi vuodelle ja se lähti empimättä kotiin tammikuuta odottamaan. Come to Finland on nostalgisia matkailutuotteita esittelevä ja myyvä nettisivusto, jossa kannattaa vierailla. Mutta varoituksen sana! Jos olet vähäänkään heikkona kaikenlaiseen nostalgiseen, voi nettisivu todella imaista mukaansa.

tiistai 16. lokakuuta 2012

Maanantai-iltana

Viikonlopun jälkeen ensimmäinen aikainen aamu vie veronsa, vaikka kuinka olisi levännyt parina edellisenä päivänä. Haukotus repii suuta kotimatkalla, autoradiossa soi hiljaa jazz. Niinkin pieni seikka tuntuu miellyttävältä, että maitopurkin tajusi ostaa jääkaappiin jo viikonloppuna, niin maanantaina saa vain astua kotiovesta sisällle ja tulla ulos seuraavan kerran tiistaiaamuna.

Maanantai-illoista on tullut koti-iltoja. Tehdään jotain helppoa ruokaa työpäivän jälkeen, otetaan nokoset, katsellaan televisiota, käydään aikaisin nukkumaan ja päätetään tarttua kaikkiin niihin askariin vasta huomenna, jotka voi huomiselle jättää. Maanantai-illassa on ihan oma tunnelmansa: vähän unelias, mutta kuitenkin leppoisa ja hyvä. Koko viikko on taas alussa.

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Let the Sunshine In

Olimme eilen katsomassa Lahden kaupunginteatterissa Hair-musikaalia. Olin nähnyt musikaalin viimeksi Helsingissä asuessani vuonna 2004, joten oli kiva nähdä se uudelleen ja yhä musikaali teki yhtä suuren vaikutuksen kuin silloinkin. Hippimusikaali on melkoista ilotulitusta värikkyydessään, ja suuressa porukassa on paljon voimaa: itselläni meni kylmät väreet monen tutun kappaleen kohdalla, jotka laulettiin niin, että teatterin seinät kajahtelivat. 

Tässä Hair-musikaalissa parasta oli Hector. Hän esiintyi aikanaan Svenska Teaternin Hår-musikaalissa, joka sai ensi-iltansa vuonna 1969 ja nyt Lahden Hair-musikaalissa hän näytteli toisessa maailmansodassa sokeutunutta veteraania. Samalla nidottiin Hair-sukupolvet yhteen. 

Mielestäni Hair on siitä hieno musikaali, että se sai ensi-iltansa New Yorkissa vuonna 1967 eli se ei ole alunperin ollut nostalginen mennyttä aikaa kuvaava musikaali, vaan se on syntynyt keskellä hippiaatteen aikakautta. Mietin musikaalia katsoessani, että joka sukupolvessa on ollut oma nuorisonsa, joka tahtoo uudistaa vanhoja käytäntöjä. Kaikki eivät ole yhtä radikaaleja, mutta kaikkia on takuulla moitittu aikanaan nykyajan nuoriksi, jossa jo itsessään on juuri se tietynlainen kaiku olipa kyse sitten hameen vaihtamisesta housuihin, hiusten leikkaamisesta lyhyeksi, rock'n roll -musiikista, hippiaatteesta, punkkareista tai skeittaajista. Samoista piireistä on silti aikanaan kasvanut myös niitä aikuisia, jotka tuhahtelevat paheksuvasti nykyajan nuorien suuntaan. Sama kuvio varmaan toistuu jatkossakin sukupolvesta toiseen ja ehkä juuri niin sen pitääkin mennä? 

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Kuinka saada museot ja eteläafrikkalaiset huumemyyjät samaan tekstiin

Saatte varmaan vielä monta postausta aiheesta työt ja niiden etsiminen. Olen juuri pari viimeisintä päivää miettinyt miten ihmeessä löydän töitä taas tammikuusta eteenpäin. Välillä olen ollut murheellinen uhkaavan työttömyyden edessä, koska pidän työnteosta, rutiineista ja tietenkin siitä rahasta myös hengenpitimenä. Siksi olen joskus kyseenalaistanut koko museoalan ja miettinyt, että olisinpa sittenkin pysynyt yläasteen haaveammatissani ja lukenut itseni opettajaksi.  

Olen heitellyt verkkoja vähän joka suuntaan ja juuri kun epätoivo tuntui olevan pahimmillaan, huomaan verkostojen toimivan. Mikään ei ole varmaa vielä, mutta toivoa ainakin on roppakaupalla enemmän. Olin työmatkalla kotikaupungissani. Niinpä niin, kerrankin minulla oli lyhyt työmatka, kun edustin museotani eräässä keskustelu- ja tiedotustilaisuudessa. Tapasin siellä tuttavia aiemmista työyhteisöistä ja keskustelut päätyivät siihen, että kotona lähetin sovitusti ansioluetteloni eteenpäin. Nyt sitten taas toivotaan ja odotetaan.

Verkostoitumisesta puhutaan paljon. Juuri uusimmassa Voima-lehdessä oli artikkeli Piikkilankanörtit, jossa kerrotaan eteläafrikkalaisen tietoyhteiskunnan synnystä huumemyyjien hallinnoimassa lähiössä. Artikkelissa kerrotaan RLabs-yhteisöhankkeesta, joka muun muassa opettaa tietotekniikkaa, yrittäjyyttä ja verkostoitumista. Jälkimmäisestä sanotaan seuraavaa: "Suhteisiin pitää investoida. Ne ovat sosiaalista pääomaa." Tätä voidaan miettiä niin ammatin kuin yksityiselämänkin kannalta. RLabsin hankevetäjä linjaa verkostoitumisen hyvin konkreettisesti:
 "Haluan, että listaatte 50 ihmistä, joita tarvitsette. Miettikää sitten, mitä voisitte tehdä heidän puolestaan. Tilanne on sama kuin maanviljelijällä. Et voi syödä siemeniä heti, vaan panet ne maahan itämään ja saat suuremman sadon."
 Kävipä kuitenkin miten tahansa juuri nyt olen iloinen siitä, miten hyviä ja asiallisia suhteita on syntynyt eri puolille kuluneiden vuosien aikana. Koskaan ei tiedä millä lailla käydään ensin ympäri ja sitten tullaan yhteen.

tiistai 9. lokakuuta 2012

I love your blog

 
 
1. Kiitä linkin kera bloggaajaa , joka antoi tunnustuksen.
2.Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi post it- lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta , vaikka se onkin kerrottu vain post it - lapulla
ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.
 
Tällainen tunnustus tuli 781-410-2-19 Kauppalan Piialta, valtavan kokoinen kiitos! Annan tunnustuksen eteenpäin näille blogeille. Tuulen ja Juntusen naapureille olen jakanut joskus ennenkin tällaisia I love your blog -tyyppisiä palkintoja, mutta nämä kaksi blogia ovat sellaiset kestosuosikkini, että ansaitsevat tunnustuksia useampaan otteeseen:

Juntusen naapurit, koska pidän siitä, kuinka Olina kirjoittaa syksystä ja merestä.

Eniten minua kiinnostaa tie, koska täältä bongaa ison määrän hyvin kirjoitettuja tekstejä kirjoista ja historianopiskelijan arjesta.

Saapasjalan salonki, koska pidän kauniista, kodikkaista kuvista ja lyhyistä teksteistä, joihin on saatu talletettua tunnelma ja hetki.

Tuulen naapurina, koska silmät lepäävät kuvissa ja suupielet nousevat herkästi hymyyn taidokasta sanankäyttöä lukiessa.
 
Veera S., koska Veera on serkkuni ja näin tutun ihmisen blogia lukee aina eri vinkkelistä kuin sellaisen kirjoittajan, jota ei muuten tunne. Veera on vasta muuttanut Mikkeliin opiskelemaan, joten on hauska seurata kuinka uusi arki uudessa ympäristössä on pyörähtänyt käyntiin.
 

maanantai 8. lokakuuta 2012

Ah, polut korpia kiertävät, kaidat


Koko viime viikon tarkkailin säätiedotuksia. Sadetta, sadetta, puolipilvistä, auringonpilkahduksia. Epävakaista yhtä kaikki. Kun perjantai vihdoin koitti ja ajoimme V:n kanssa Keski-Suomeen, satoi vettä taivaan täydeltä ja auto tuntui kulkevan veneen lailla eteenpäin. Tuijotimme ikkunasta pimeää syysiltaa ja mietimme, että tällaisella kelillä ei todellakaan lähdetä mittailemaan pitkospuita. Suureksi onneksemme lauantai avautui poutaisena. Lähdimme jo aamupäivästä ystäväpariskunnan kanssa Leivonmäen kansallispuistoon, jossa kävelimme hieman vajaan seitsemän kilometrin lenkin. Meillä oli rauhallinen tempo ja välillä pidimme evästauonkin, joten aikaa vierähti noin neljä tuntia. Meitä helli kirpeä, aurinkoinen syyspäivä, joka oli ehdottomasti omiaan juuri tällaiseen retkeilyyn.

Palattuamme takaisin ateljeelle leppoisa lauantai jatkui ensin raclette-herkuttelulla ja punaviinillä ja sitten lempeillä ulkosaunan löylyillä ja höyryävällä paljulle. Kuten arvata saattaa, porukka oli valmista kauraa ulkoilun, saunan ja hyvän ruuan jälkeen eikä unta tarvinnut houkutella.

Kuva: Männikkömetsät ja rantojen raidat,
    laaksojen liepeillä koivikkohaat,
    ah, polut korpia kiertävät, kaidat,
    kukkivat kummut ja mansikkamaat!

Nautin tällaisesta vapaa-ajan vietosta todella paljon: metsän rauha ja hiljaisuus, askeleet puiden katveessa kiemurtelevalla polulla, ystävien iloinen seura, syksyn kirpeys nenänpäässä.

torstai 4. lokakuuta 2012

Oma valinta neljällä täytteellä

Minulla on parhaillaan tiivis työpaikan etsintä meneillään. Töitä on onneksi vielä vuoden loppuun asti tiedossa, mutta jo nyt avautuu paikkoja, joissa pystyisi aloittamaan työt heti tammikuussa. Hakemuksia ja ansioluetteloa rustatessa mietin usein, miten niitä luetaan ja mihin kohtiin lukija erityisesti mahtaa tarrautua. Olen hakenut esimerkiksi tiedonhallinnan ja tutkimusavustajan tehtäviin pariin sellaiseen paikkaan, jotka eivät ole kulttuurilaitoksia eivätkä edes lähellä sitä. Hain näitä paikkoja siksi, että arkistoalan työkokemus yritysmaailman puolelta voisi olla hyvä lisä, ja tutkimusavustajana pystyn hyödyntämään jo nyt oppimiani taitoja, vaikka koko muu työmaailma olisikin erilainen. Silti epäröin mahtavatko nämä työnantajat tuhahdella folkloristiikan opinnoille ja museoalan työkokemukselle, joka on kaukana heidän maailmastaan. Tai voiko maisterin tutkinto näyttäytyä heidän silmissään liian korkealta, vaikka minä haen töitä juuri töiden takia eikä tässä yhteiskunnan tilassa pääse valikoimaan pelkkiä kirsikoita kakkujen päältä, valitettavasti.

Työskentelin kerran puoli vuotta poliittisen nuorisojärjestön osa-aikaisena järjestösihteerinä. Sain siitä työkokemusta aika laajasti erilaisista tehtävistä ja erittäin hyvän työtodistuksen, joka pisti hymyilemään leveästi, kun se tupsahti kirjekuoresta silmien eteen. Kyseisessä työssä tehtiin alusta asti selväksi, että järjestösihteerit eivät linjaa, vaan heidän tehtävänsä on huolehtia käytännön asioista ja jättää politikointi muille. Tämä sopi minulle enemmän kuin hyvin, koska en osaa allekirjoittaa minkään puolueen linjauksia täysin omakseni, vaan politiikka on minulle vähän niin kuin tämä, yksi lempilainauksistani:

”Kaupoissa pitäisi olla lihatiskit. Mikä on sellainen yhteiskunta, jossa on tyhjiöpakattua lihaa ja helvetinmoisia käytäviä marketeissa ympäri Vantaata”, Kyrö sanoo. ”Kannatan myös raitiovaunuja, ydinvoimaa, yksityisyritteliäisyyttä ja korkeita veroja. Asialliset hommat pitää yhteiskunnassa hoitaa.”

Raitiovaunut (vihr), ydinvoima (kesk), yksityisyritteliäisy
ys (kok) ja korkeat verot (vas). Sukupolvellamme on yhteinen ongelma: kun mikään aate ei kelpaa, otetaan lisukkeet eri puolueista kuin kebab-pizzerian seisovasta takeaway-pöydästä. Ei ole tehdastyöläisten vasemmistoa, maalaistollojen keskustaa ja omistajaluokan oikeistoa.

On vain oma valinta neljällä täytteellä.


- Tommi Niemisen artikkeli Epäilevä Tuomas (Image 09/2006)

Oma valinta neljällä täytteellä, kannatan. Hain erästä työpaikkaa, jonka todella haluaisin ja huomasin (pienoiseksi kauhukseni), että työpaikasta ilmoittanut ihminen on poliittisesti aktiivinen ja tietysti juuri vastakkaisessa puolueessa kuin missä itse männävuosina työskentelin. Auttamatta nousi mieleen, että kuinka paljon työkokemukseni puolueessa pistää silmään ja millä tavoin. Kuinka paljon politiikalla on merkitystä? Toisaalta ei sellaisia voi ruveta edes sen kummemmin pelkäämään, vaan ennemmin on mentävä tulta kohti.

(Pitäkää mulle peukkuja.)