torstai 30. tammikuuta 2014

Pieni suuri matkakertomus

Häämatka oli upea kokemus! Matkustaminen Mauritiukselle kesti kauan ja jännittikin, koska kumpikaan meistä ei ole aiemmin lentänyt yön yli. Minua huoletti pitkän mieheni jalat ja ahtaat lentokoneen penkit, mutta loppujen lopuksi kävikin niin, että V lensi vaivattomammin kuin minä ja nukkui koneessa paremmin. Se lupaa hyvää tulevillekin reissuille! Ja kun pääsimme pitkän matkan jälkeen vihdoin Le Canonnier -hotelliin ja merelle aukeavaan hotellihuoneeseen, jossa häämatkalaisia odotti shampanja, ja saimme potkaistua kengät jaloistamme ja kohotettua maljat terassilla, oli fiilis huikea. Ehdottomasti pitkän matkan arvoinen.




Meillä oli hotellissa all inclusive, joka siis kattoi kaikki ruuat, juomat ja aktiviteetit. Hotellialue oli iso ja sijaitsi niemenkärjessä, josta rannat aukenivat kolmeen ilmansuuntaan. All inclusive takasi hyvin huolettoman lomailun, kun budjetti oli hoidettu jo aikoja sitten. Toki se jättää reppureissujännityksen pois, mutta hotellin ruuat olivat onneksi monipuoliset ja maittavat. (Niin maittavat, että V:n tehdessä loman jälkeen sunnuntaiaamuna munakasta kotikeittiössä köpöttelin minä unenpöpperössä paikalle ja huokasin ihastuneena: "Lettuja!")


Olimme paljon rannalla. Loikoilimme ja luimme kirjoja. Hotellin uima-altaalla riitti vilskettä, mutta hieman kivikkoinen ja korallinen ranta taisi pitää lapsiperheet loitolla ja takasi aikuisille lomailijoille seesteisen tunnelman. V ahmi Reijo Mäen Lännen miestä ja minä puolestani Riikka Pelon Jokapäiväistä elämäämme. Viereisestä aurinkotuolista kuului välillä nauruntyrskähdyksiä, mutta oma kirjavalintani ei ollut kaikkein rennointa lomalukemista, vaikka muuten vaikuttava ja ehdottomasti lukemisen arvoinen. Toisinaan piti repäistä itsensä irti 1930-luvun lopun Euroopan ahdistavasta ilmapiiristä, upottaa jalat hiekkaan ja antaa katseen kantaa yli valtameren. 






Teimme kahden viikon aikana neljä retkeä. Ensimmäinen vei meidät Mauritiuksen pääkaupunkiin Port Louisiin, sokeritehtaalle ja kasvitieteelliseen museoon. Meidät oli laitettu ryhmään, jossa kaikki muut olivat saksalaisia. Meistä kumpikaan ei osaa saksaa, V ymmärtää sitä ehkä inauksen paremmin kuin minä, ja opas puolestaan puhui saksaa ja lyhenteli sanomisiaan meille englanniksi, koska olimme ainoat joille hänen täytyi puhua englantia. Retki ei siis ollut ihan huippu, mutta onneksi sanoimme asiasta retkenjärjestäjälle, niin myöhemmin reissatessamme katsomaan Mauritiuksen luontokohteita olimme ryhmässä, jossa meidän lisäksemme oli kanadalainen pariskunta ja italialainen pariskunta ja siis yhteisenä kielenä englanti. Nyt homma toimi paremmin ja pieni ryhmä oli muutenkin mukava ja tunnelma leppoisa. Yksi retki vei meidät valtameren aalloille ja katamaraanin kannelle nauttimaan auringonpaisteesta ja letkeästä meiningistä miehistön ja pienen ryhmän kanssa. Se päivä oli yksi matkamme kohokohdista! Vaikka emme tietenkään tunteneet ketään etukäteen, oli katamaraani juuri niin iso, että siellä saattoi olla omissa oloissaan niin halutessaan ja sitten kuitenkin oli kiva mahdollisuus tutustua eri puolilta maailmaa lomailemaan saapuviin ihmisiin. (Tartuimme tähän tilaisuuteen ja saimme päivän jälkeen kyläilykutsun Mauritiuksen naapurisaareen Réunioniin.) Mauritiuksella emme kohdanneet lentokentältä poistumisen jälkeen ainuttakaan suomalaista kahteen viikkoon. Puhuimme suomea vain keskenämme ja muuten englantia. Mauritiuksella puhutaan ranskaa, mikä olisi ollut hyvä taito, mutta osaan puhua ranskaksi vain hävyttömyyksiä, joten englannilla kyllä pärjäsi oikein hyvin. 





Valmiiden retkien lisäksi kävimme eräänä päivänä eläintarhassa, josta jäi erityisesti mieleen valtavat kilpikonnat, joista vanhimmalla oli ikää jo 98 vuotta! Eläintarha oli mukavan viidakkomainen, joten mikäli loman suunnaksi ottaa Mauritiuksen, suosittelen La Vanillea yhdeksi retkikohteeksi. 





Le Canonnier -hotellin lähellä oli upea Mon Choisyn hiekkaranta, joka on kahdesti saanut maailman parhaan rannan palkinnon. Luulin, että puheet turkoosista merestä, kristallinkirkkaasta vedestä ja valkoisesta hiekasta ovat matkaesitteiden puppua, mutta eivät ole, siitä Mon Choisyn hiekkaranta on hyvä esimerkki. Kävimme etsimässä aamukävelyllä geokätkön tältä rannalta ja kuljimme pitkän matkan paljain jaloin sametinpehmeällä hiekalla lämpimässä vedessä. Se tunne jäi pyörimään sukkiin. 

Ennen matkaa katselin kauhuissani sääennustuksia, jotka lupailivat sadetta ja ukkoskuuroja jokaiselle päivälle. Loppujen lopuksi reissussa satoi ainoastaan silloin, kun teimme retkiä saaren keskiosiin. Kuulimme, että hotellimme sijainti niemen kärjessä on syy siihen, että siellä sataa vähemmän kuin muualla. Tiedä tuota sitten, mutta hotellialueelle sade osui ainoastaan viimeisenä kokonaisena lomapäivänämme. Ja lämmintähän se sade oli, minä nukahdin silloin päiväunille sateen ropistessa aurinkovarjoon. Sateet olivat aina lyhyitä kuuroja ja pidempään satoi vain silloin, kun ajoimme takaisin lentokentälle. Sadetta tuli edelleen istuessamme jo koneessa lähtövalmiina ja totesin V:lle dramaattisesti, että koko Mauritius itkee lähtömme vuoksi.





Parasta häämatkassa oli tietenkin yhdessäolo. V on takuuvarmaa matkaseuraa, sillä kun toisen kanssa elää, voi reissussa olla se sama höntti itsensä kuin kotioloissakin. Lisäksi nautimme samanlaisista asioista, tunnelmista ja hetkistä ja lähdemme ennakkoluulottomasti ja helposti uusiin kokemuksiin, mikä on korostuva ja erinomainen piirre silloin, kun matkataan yhdessä kauas. Toiseksi parasta matkassa oli valo, lämpö ja värit. Tällä ensimmäisellä loman jälkeisellä viikolla on täytynyt kaivaa kaapista värikkäitä neuleita, koska muutos kesävaatteiden jälkeen takaisin harmaavarpuseksi olisi muuten liian suuri. Matka oli täydellistä aurinkoenergian keräämistä keskellä talvea. 

Kotiin on kuitenkin aina ihana tulla ja varsinkin silloin, kun voi huomata päivän pidentyneen melkoisella harppauksella kahden viikon aikana.

kuvat E

torstai 9. tammikuuta 2014

Laukut valmiina

Työt alkoivat tiistaina. Ne neljä päivää ennen huomisiltana lähtevää lentoa. Vaikka haaveilin tälle vuodelle monipuolisempaa, haastavampaa ja pidempää työpätkää, niin loppujen lopuksi oli oikeastaan tosi rentoa, kun pystyin pitämään ihan tavallisen joululoman ja palaamaan sitten tuttujen työkavereiden seuraan tuttuun taloon tuttujen työtehtävien pariin. Ei jännitystä eikä stressiä ja nyt ei nolota edes lähteä reissuun näin nopeasti tämän vuoden töiden alkamisen jälkeen, minkä olisin kokenut ehkä toisin jossain uudessa ja vieraassa työyhteisössä.

Kotona odottavat laukut valmiina, perhoset pyörivät vatsan pohjalla, lentokoneen vaihto Pariisin kentällä jännittää ja ajatus Mauritiuksen hiekkarannoista ja tropiikin letkeästä rytmistä kutkuttaa. Huomenna alkaa hunajakuu. Näin pimeän tammikuun keskeltä odotan eniten yhteisen ajan lisäksi valoa, lämpöä ja tropiikin lintujen laulua. 

maanantai 6. tammikuuta 2014

Kangastus 38

Kuten suurin osa teistä tietää, Kjell Westö on suosikkikirjailijani. Pidän hänen tyylistään kirjoittaa, pidän siitä Helsingistä, jota hän kuvailee ja pidän hänen usein hieman reppanoista henkilöhahmoistaan. Luin loppuvuonna Westön uusimman kirjan Kangastus 38. Usein Westön kirjat ovat laajoja ja useamman sukupolven ja vuosikymmenen yli polveilevia tarinoita, mutta Kangastus 38 poikkeaa tästä linjasta, sillä henkilöitä on vähemmän ja aikaa kuluu vain puoli vuotta vuoden 1938 Helsingissä. Tarinaa kerrotaan asianajaja Claes Thunen ja hänen sihteerinsä Matilda Wiikin näkökulmista. Claes Thune on kokenut vastikään avioeron ja Matilda Wiikille puolestaan kummittelevat menneisyyden haamut ja vuoden 1918 vankileirin raa'at kokemukset. 

Westö maalailee tunnelmallisesti 1930-luvun Helsingin, jonka tahdissa lukijan on helppo heittäytyä yllätyksellisen tarinan vietäväksi. Thune ja Wiik saivat molemmat minulta osakseen sympatiaa. Thune vaikutti ensin nahjukselta, joka olisi kaivannut kunnon potkun takapuolelleen, mutta tarinan edetessä hän sai uusia piirteitä kilttinä ja humanistisia arvoja kannattavana miehenä, josta pidin lopulta. Pidättyväinen, hallittu Wiik herätti minussa sääliä traumatisoituneen ja pahasti särkyneen mielensä vuoksi. Kirja kiihtyi loppuaan kohti ja tarinan loppu nosti tuo saman säälintunteen pintaan. Kangastus 38 jäi mieleen ja sitä piti maistella jonkin aikaa ennen kuin saatoin aloittaa seuraavan kirjan. 

Kangastus 38 on mielestäni yksi parhaista Westön kirjoista. Westöllä on kyky luoda sanoilla oikeanlainen tunnelma ja piirtää henkilöhahmojen luonteenpiirteet selkeiksi. Mielestäni tässä tarinassa Westö onnistuu siinä erityisen hyvin, koska kaksi päähenkilöä ja lyhyt ajanjakso luovat tarinalle niin selkeät raamit. 1930-luvun loppu on aatteellisesti synkkää aikaa, mikä luo vastakohtaisuutta meidän näkökulmasta nostalgiselle kaupunkikuvalle elokuvateattereineen ja ravintoloineen. Westö kirjoittaa kiinnostavasti ja juuri sopivan romanttisella otteella realismia kuitenkaan unohtamatta 1900-luvun alkupuolen Suomesta ja Helsingistä. Olisikin siis kiehtovaa lukea joskus tutuksi tulleella westömäisen otteella kirjoitettu tarina talvi- ja jatkosodan ajalta.




Ja ei, tällä Dallapén Kangastuksella ei ole mitään tekemistä Kangastus 38:n kanssa, mutta kappaleen svengaava syke on juuri sellainen, jonka voisi kuvitella 1930-luvun loppupuolen helsinkiläiseen ravintolaan tai S/S Archimedeksen ensimmäisen luokan salonkiin.