torstai 30. toukokuuta 2013

Auringon alla

Ilmastoitu toimisto saa mielen pysymään virkeänä, työnteon sujumaan ja kesäpäivät hujahtamaan huomaamatta ohitse. Näen museon ikkunasta aurinkoisessa satamassa T-paidoissa kulkevia luokkaretkeläisiä ja mietin, että onko ulkona todella noin lämmin. Minulta taitaa jäädä tänä kesänä hellevaatteet vain vapaapäiviä varten, koska jalat palelevat työpaikalla jo 15 denierin sukkahousuissakin. Toisaalta se ei haittaa kyllä mitään, koska en pahemmin kuumuudesta piittaa ja jotain ehkä kertoo sekin, että lempivuodenaikani on syksy. Silti pukeutuminen vaatii näissä oloissa suunnittelua: töissä tarvitsen pitkiä lahkeita ja hihoja, mutta kesän lämpö lehahtaa kasvoille heti museon ulko-oven avatessani neljän jälkeen. Shortseissa ja kesämekoissa kulkevien ihmisten keskellä tuntuu kuin olisi juuri tullut kaivetuksi talvipesästä esiin ja siristelisi silmiään kuin myyrä kesäauringon edessä.

maanantai 27. toukokuuta 2013

25 vuoden etappi

Äidin käsityöyritys juhli lauantaina 25-vuotista taipaletta. Se on pitkä aika yrittäjänä ja pitkä aika käsityöläisenä, koska kumpikaan ei ole työsarka, josta saisi leivän pöytäänsä takuuvarmasti. Ateljeella on esillä näyttely yrityksen aikajanasta, joka kertoo yrityksen kasvamisesta ja oman kädenjäljen muotoutumisesta. Oman osuutensa on saanut myös tuhoisa tulipalo seitsemän vuoden takaa, joka on ollut koko perheellemme suuri tragedia ja tärkeä vedenjakaja. Puhumme yhä ajasta ennen tulipaloa ja sen jälkeen.
 
Kun on kasvanut yrittäjäperheessä, oppii ainakin sen, millainen voima omalla tekemisellä on. Tarjottimelta ei tuoda mitään eteen valmiina, mutta ehkä juuri siksi oman polun pystyy tallaamaan sellaiseksi kuin haluaa. Pitkän linjan yrittäjyys on elämäntapa ja asenne, mikä vaikuttaa kaikkeen ja saa nousemaan pahojen kompastumisienkin jälkeen. Itse olen työllistynyt alaisena virka-aikaiseen palkkatyöhön ja se tuntuu kovin helpolta ja varmalta yritysmaailmaan verrattuna. Olen kuitenkin iloinen siitä, miten läheltä olen saanut seurata yrittäjyyttä ja olla mukana aivan alusta asti, kaikissa menestyksen ja epäonnistumisten kiemuroissa, iloissa ja suruissa. Kun lauantaina pitkän päivän jälkeen istuimme väsyneinä mutta onnellisena ateljeen pergolassa ja nostimme kuohuviinimaljat, läikähti jokaisella ilo ja yhteenkuuluvuuden tunne sydämessä.

maanantai 20. toukokuuta 2013

Kuherruskuukausi arjen kanssa

Kun aloittaa työt arkistoaineiston parissa, johon sisältyy paljon luetteloimatonta aineistoa  ja siis luettelointia, järjestelemistä ja sijoittamista, sitä on hetken ajan melkoisena kysymysmerkkinä. Nopean perehdytyksen jälkeen todetaan, että kyl siä tiijät ja toivotetaan lykkyä. Ensin sitä alkaa varovaisesti katsella mitä hyllyiltä löytyy, availee silkkipaperikääröjä ja pahvilaatikoita, tavaa diaariota ja näppäilee tietokonetta. Hiljalleen rupeaa saamaan otetta koko hommasta, sillä jostain sieltä silkkipapereiden ja puuvillahanskojen joukosta löytyy se ammattitaito, joka on ehtinyt kertyä viime vuosien aikana. Yhtenä aamuna huomaa, että hei, nyt tämä arkistohuone rupeaa olemaan ihan vakavasti hallussa. Vau.

Nyt olen työstä aivan haltioissani. Saan työskennellä museossa eikä työ sisällä enää pelkkää digitointia, vaan oikeasti jotain, jossa on vastuuta ja jossa joutuu ajattelemaan, tutkimaan ja analysoimaan. Ihmeellistä tässä on se, että olen viihtynyt muutenkin tässä työyhteisössä  paremmin kuin edellisen pätkän aikana. Syy siihen löytyy minusta itsestäni eikä suinkaan työyhteisöstä. Ehkä kuluneen vuoden aikana itsetuntoon on ropissut plussapalloja niin uusien ihmisten kuin useiden työhaastattelujenkin myötä, jotka ovat vaatineet paljon rohkeutta ja siksi osaan nyt olla jollain tapaa rennompi ja varmempi. Ehkä luotan enemmän itseeni ja osaamiseeni ja sen riittämiseen ilman, että tarvitsee tietoisesti yrittää tehdä vaikutusta tai antaa takaraivossa jyskyttää ajatuksen "Mitähän noi musta oikein ajattelee?". Tietenkin aina näissä asioissa on petrattavaa, mutta silti mietin voiko tällainen muutos todella tapahtua vuodessa? Tai sitten alkuvuoden työttömyys laittoi monet seikat oikeaan tärkeysjärjestykseen ja sekin tuo omaa valoaan arkeen.

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Junat, kesäillat, ystävyys

Noin kaksi ja puoli vuotta sitten kuljin junalla Lahteen töihin. Sinä talvena junat olivat aina myöhässä ja meitä seisoi vain muutama nainen palelemassa pienellä taajamajunan asemalla. Myöhästyvät junat ja kova pakkanen ovat helppoja puheenaiheita suomalaisillekin ja niinpä me juttelimme usein naisen kanssa, jolla oli vintage-putiikki kaupungissa. Pikkuhiljaa keskustelunaiheet lavenivat eikä junista ja säästä enää tarvinnut jutella. Sitten minä rupesin kulkemaan Lahteen autolla ja me aloimme sopia kimppakyydeistä. Välillä tein pätkän Kotkaan ja palatessani taas osaksi Lahden työmatkaliikennettä, virkosi kimppakyydit uudelleen. Kun matkustaa ihmisen kanssa kaksi tuntia päivässä samassa autossa, tutustuu yllättävänkin hyvin. Ja kun siihen lisätään toimiva kemia, kuluvat työmatkat kuin siivillä.

Eilen istuimme tämän naisen rintamamiestalon puutarhassa juomassa punaviiniä ja juttelemassa syntyjä syviä. Seurassa oli myös muita naisia, jotka olin tavannut vuosi sitten samassa puutarhassa tupaantuliaisten merkeissä. Vaikken tuntenut kaikkia kovin hyvin, oli jotenkin helppo ja mukava olla. 

Tässä kerran puhuimme siskoni kanssa siitä, miten ystävystyminen on vaikeampaa aikuisena verrattuna lapsuuteen ja nuoruuteen. Ei ole esimerkiksi enää opiskeluryhmiä, jossa kaikki aloittavat samaan aikaan nollasta, vaan uudessa työpaikassakin kaikki muut ovat olleet usein kauemmin kuin itse. Ja mitä työkaveruuteen tulee, niin minä ainakin haluaisin, etteivät työkaverit ja ystävät ole sama asia ainoastaan, vaan että elämään kuuluisi paljon myös ihmisiä, joilla osalla ei välttämättä ole mitään tekemistä museoalan kanssa. Se pitää omankin katseen laajana. Olen onnekas, että elämääni kuuluu ihmisiä, joiden kanssa on lause jatkuu siitä, mihin se viimeksi jäi, vaikka välissä olisi mennyt viikkoja tai kuukausiakin. Silti eilen puutarhan hämärässä tuntui mukavalta, että olen löytänyt samanhenkisiä ihmisiä myös täältä nykyisen kodin läheltä. 

maanantai 13. toukokuuta 2013

Rakkautta

Toukokuu pyörähti käyntiin valtavalla vauhdilla. Olen nauttinut työpäivistä museossa, jossa sarkaani kuuluvat arkistotutkijan tehtävät. Tuntuu hyvältä iskeä pitkästä aikaa taas puuvillahansikkaat käteen ja tarttua uusiin mutta kuitenkin tuttuihin tehtäviin.

Ja on ilmassa paljon muutakin, jonka paljastan nyt vasta täällä, vaikka monet ovat sen tienneet jo kauan. Kesällä minusta tulee aviovaimo. Häät ovat muuttuneet päivä päivältä todellisemman tuntuiseksi, kun kutsut ovat enää postimerkkejä vaille lähtövalmiina. Viikonloppuna askarreltiin, naurettiin paljon ja nautittiin yhteisestä iltapäivästä kahden pitkäaikaisimman ystäväni kanssa, ja tässä eräänä päivänä pyörähdettiin juhlapaikalla mukanamme suuri rulla valkoista harsokangasta ja mittanauha. Tyhjä sali muuttui mielikuvissa hetkessä sellaiseksi, kun se on sitten suuren hetken koittaessa.

Onnellisia ihmisiä ovat ne, jotka ovat odottaneet elämältä paljon vähemmän.

Kaikkien hääkaramelleihin tulevien värssyjen joukosta tuo jäi minun mieleen, koska niin totta se on. Ennen kuin V tuli elämääni ajattelin, että kiva työ, perhe ja ystävät kyllä tekevät ihmisen onnelliseksi, vaikka rakkautta ei koskaan löytyisikään. Omasta suhtautumisesta se on enemmän kiinni. Kaipasin ja haaveilin rakkaudesta kuitenkin paljon, mutta halusin oppia nauttimaan siitä mitä minulla oli, vaikka ystävien rakastumiset, häät ja vauvat toivatkin toisinaan mieleen sen ajatuksen, että olisinko itse koskaan tuossa tilanteessa. Rakkauden löytäminen ei ole ollenkaan mikään helppo juttu kenellekään ja jos olet vielä liikuntavammainen, se tuo kuvioon oitis omat haasteensa ja kompurointinsa. Tätä kirjoittaessani olen saanut rakastaa ja tuntea itseni rakastetuksi jo kauan, ja meille naimisiinmeno tarkoittaa suhteen virallistamista ja alkua yhteisen perheen perustamiselle. Silti en monen yksinäisen vuoden vuoksi pidä rakkautta ja rinnallani kulkevaa pitkää miestä itsestäänselvänä elämääni kuuluvana asiana, vaan tunnen valtavaa onnea ja nöyrää kiitollisuutta, että saan elää ja haaveilla niistä asioista, joista haaveileminen tuntui ennen turhalta ja siksi surulliselta.

Mutta jestas, miten tämä on jännittävääkin! Toivon, että jännityksestä tärisemisen sijaan tunnen suurta rauhaa ja hyvää oloa seistessäni V:n rinnalla papin edessä, ympärillä rakkaat ihmiset, ranta ja kesäinen metsä.

perjantai 3. toukokuuta 2013

Ja nyt minä olen tässä

Vappu sujui vauhdikkaasti ystävien kyläillessä meillä. Oli simaa, ilmapalloja, saippuakuplia, piknik-eväitä ja kovin touhukasta. Se ennakoi vauhdillaan selvästikin käynnistyvää toukokuuta, sillä heti torstaina minulla alkoi vuoden loppuun asti kestävä työsarka museon arkistoaineiston parissa. Tuntuu hyvältä olla taas kokopäiväisesti töissä, vaikka heti huomasin kuinka vapaa-aika väheni kertaheitolla ja energiakin näin alkuun ennen kuin taas kroppa tottuu tähän rytmiin ja tajuaa nukahtaa iltaisin hyvissä ajoin. Onneksi tällä kertaa työt alkoivat keskellä valoisinta vuodenaikaa eikä tammikuun pimeässä. Näin minusta ehtii kuoriutua jälleen aikaisten aamujen konkari ennen kuin työmatka taittuu katuvalojen loisteessa.

Tuttuun työpaikkaan on helppo tulla ja tuntuu kuin ei olisikaan kulunut lähes vuotta siitä, kun edellinen pätkä päättyi. Silti oli hassua kertoa mitä kaikkea olin ehtinyt tehdä tässä välissä: enasin muutaman kuukauden pätkä projektitutkijana, sitten puolitoista kuukautta työttömänä, sitten muutama kuukausi osa-aikaisena tiedottajana ja nyt minä olen tässä. Melkoista silppua.