tiistai 26. marraskuuta 2013

Mahdollisuuksien viidakko

Näin vuoden lopulla blogini aiheet pyörivät vahvasti työnhaussa, mutta huomasin, että tilanne oli täsmälleen sama vuosi sittenkin. Töiden etsiminen on pätkätyöläiselle iso osa arkea nykyisen määräaikaisuuden lopun häämöttäessä. Se valvottaa, mietityttää, stressaa ja silti jostain aina nousee uusi innostumisen puuska, joka pistää hiomaan työpaikkahakemusten sanoja. Ja niin pitää noustakin, koska hakemuksesta ei saa väännettyä hyvää ellei pysty kuvittelemaan itseään hakemaansa työhön ja löydä oikeanlaista kipinää hakemuksen kirjoittamiseen.
 
Työtilanne on nyt parempi kuin vuosi sitten. Vaikka en osaa sanoa ensi vuodesta mitään varmaksi, niin olen pystynyt nyt keskittymään ainoastaan oman alani avoimiin työpaikkoihin. Viime vuoden lopulla töitä oli paljon vähemmän tarjolla, hain ihan mitä vain ja ajoin pitkiä matkoja työhaastattelujen vuoksi ja silti jäin alkuvuodesta työttömäksi. Näin voi käydä nytkin, mutta viime talvi opetti myös, ettei sekään ole maailmanloppu. Yritän tsempata itseäni ennen kaikkea ottamaan rennosti ja luottamaan siihen, että asiat aina järjestyvät jotenkin ja loksahtavat paikoilleen kunhan itse tekee sen mitä tehtävissä on.

Mutta jännittävää tämä on. Odotan tietoja useammasta paikasta ja tammikuussa arkinen kuvio saattaa pysyä yhtä todennäköisesti ennallaan tai sitten meillä koittaa muutto toiselle paikkakunnalle. Kaikki on mahdollista. Parasta tässä epävarmuudessa ja mahdollisuuksien viidakossa on kuitenkin se, että nykyisessä kotiosoitteessa asuu tiimi, jolla on hyvä yhteen hiileen puhaltamisen meininki.

maanantai 25. marraskuuta 2013

Kellon kielet laulaa

Olen aina nostanut hattua ihmisille, jotka jäävät pienille paikkakunnille lapsuuden maisemiin ja rakentavat elämänsä sinne. Ajatus on käynyt joskus omallakin kohdalla, mutta tosiasiassa se tietäisi joko alati pitkää työmatkaa tai sitten hyvästejä omalle alalle eikä kumpikaan niistä kuulosta hyvältä vaihtoehdolta. Sen sijaan vapaa-ajan asukkaaksi jään mielelläni.
 
Viikonloppuna olimme miehen kotikunnassa juhlimassa useassakin eri yhteydessä. On mukavaa, kun on ystäviä ja tuttuja erilaisista yhteyksistä ja erilaisista ammattipiireistä, koska se saa pitämään oman näkökulmankin laajana ja raikkaana. Kuitenkin pienissä kylissä on haittapuolensakin ja kuluva viikonloppu muisti näyttää myös nekin. Minua rupeaa aina ahdistamaan huomatessani sen määrän, jolla arvostellaan muiden asioita tai levitellään juoruja. Arvostelu kohdistetaan hirmuisen usein asioihin, jotka ilmeisesti kylän tavoissa poikkeaa normaalista päiväjärjestyksestä ja siksi mekin olemme aiemmin V:n kanssa saaneet kuulla kommentteja esimerkiksi siitä, että pidämme matkustelusta ja arjen katkaisemisesta aina silloin tällöin. Uteliaisuus ja juorunhimo on välillä niin käsinkosketeltavaa, että tekisi mieli huutaa, että keksikää hyvänen aika itsellenne tekemistä ja elämään jotain muutakin sisältöä kuin kyläläisten asiat!
 
Ehkä nämä ihmiset ovat sinut sen kanssa, että asioita levitellään, vatvotaan ja niistä tiedetään enemmän kuin asianomaiset itse. Maassa maan tavalla -sanonta taitaa päteä myös kuntarajoihin. Silti tuollaisina hetkinä olen äärettömän onnellinen siitä, että tie vie sunnuntai-iltaisin taas takaisin kaupunkiin, jossa on vapaampaa olla juuri sitä mitä on.

torstai 21. marraskuuta 2013

Kuin treffipyyntöjä

Maria Veitola kirjoitti Trendin kolumnissaan siitä, miten työpaikan rekrytointiprosessissa hylätyksi tuleminen tuntuu samalta kuin hylätyksi tuleminen ihastuksen kohteen edessäkin. Pystyn allekirjoittamaan tuon, vaikka onneksi valintamme ei kohdistunut tällä kertaa sinuun -viestit eivät riipaise henkilökohtaisesti kovin usein ja varsinkaan silloin, kun hakijoiden määrä lähentelee sataa tai pomppaa jopa sen yli.
 
Jotain muutakin samaa työnhaussa on kuin treffailussakin. Tänään laitoin sähköpostia eräästä työpaikasta, johon saatetaan hakea sijaista. (Ensimmäisen työpaikkani valmistumisen jälkeen sain juuri siten, että olin kuullut ehkä avoinna olevasta tehtävästä ja päätin tarttua härkää sarvista ja ottaa yhteyttä ihmiseen, josta sittemmin tuli esimieheni.) Nyt havittelemani paikan haku ei ole vielä käynnissä enkä tiedä miten sen kanssa tulee edes tapahtumaan, mutta koska erään toisen hakemani työn rekrytointi hoidetaan hyvin nopeasti muutaman viikon sisällä, oli minun pakko kerätä kaikki rohkeuteni ja kysyä tämän sijaisuuden perään. Muotoilin sähköpostia kauan posket punaisina ja mietin, teenkö itsestäni ihan pellen vai palkitaanko rohkeus. Annoin sähköpostin odottaa luonnoksena yön yli, kävin pitkin päivää sitä aina välillä vilkaisemassa, tein korjauksia ja tuijotin sitä empien. Sitten viimein lähetin sen.
 
Olo oli täsmälleen sama kuin silloin, kun oli ihastunut johonkuhun ja jännitti kauheasti laittaa ihastukselleen viestiä. Sitten viimein päätti, että jos nyt jotain haluaa oikeasti tapahtuvan, ei pidä jäädä loputtomasti odottamaan. Aina se ei toiminut, mutta viimeisimmän kohdalla toimi oikein hyvin. Jospa tämä nyt siis toimisi töitä etsiessäkin.
 
Apua, miten posket ihan hehkuvat!

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Veden saartamat

Sunnuntaina televisiossa alkoi nykyajan saaristolaisuutta käsittelevä dokumenttisarja Veden saartamat. Olen aina pitänyt merestä, saaristolaisuudesta ja siihen liittyvistä ammateista, joten lienee selvää, että tämä dokumentti upposi minuun kuin häkä. Saan suureksi onnekseni tehdä työtä juuri näiden asioiden parissa ja vielä suurempi onni on se, että liitän merenkulkuun ja saaristolaisuuteen yhä ripauksen romantiikkaa ja idylliä, vaikka oma tietämys asioista ei roiku ainoastaan taiteen ja viihteen varassa. Sarjan ensimmäinen osa on katsottavissa Yle Areenalla ja seuraava tulee televisiosta ensi sunnuntaina.

Ensi kesäksi toivon yhtä sellaista lomapäivää, kun aurinko välkehtii aalloissa, lokit kaartelevat taivaalla ja yhteysalus M/S Tekla I kuljettaa iloisen retkiseurueen Haapasaareen.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Kannustusta monen vuoden takaa

Eilen pakkasin kirjahyllystä kirjoja pois makuuhuoneiden pintaremontin tieltä. Käsiini osui kotiseutukirjan artikkelin erillispainos, jonka sisäkannessa oli lukion historianopettajan kirjoittama omistusteksti lähes kymmenen vuoden takaa.
 

 
Minua rupesi hymyilyttämään. Loppuvuoteen liittyy paljon stressiä pätkätyön päättymisen ja uusien töiden etsimisten takia ja väsymystä pimeyden ja työmatkan vuoksi, ja siksi tämä pieni teksti tuntui hyvältä kannustukselta ja muistutukselta. Pätkätyöt pilkkovat arjen pieniksi palasiksi, mutta pitkässä juoksussa tässä siis ollaan pysytty jo kauan samalla polulla. Ehkä siis navigointi säilyy ennallaan jatkossakin.

kuva E

maanantai 18. marraskuuta 2013

Eino riehui nurkissa

Lauantaina ystävä järjesti juhlat naisporukalle, jonka kesken tapaamme pari kertaa vuodessa juuri tällaisissa merkeissä. Syötiin hyvin, puhuttiin paljon, naurettiin vielä enemmän, tanssittiin olohuoneessa ja myöhemmin illalla tanssilattiallakin. Marraskuu on minulle usein kuluttavaa aikaa pimeytensä vuoksi ja siksi sanoinkin tässä kerran työkavereilleni, että pikkujoulukausi toimisi minun kohdallani paljon paremmin esimerkiksi huhtikuussa. Mutta kun hiukset nostaa nutturalle ja viinilasin huulille, kuuntelee ystävien puheensorinaa ja tarttuu musiikin rytmeihin mukaan, tuo se väsymyksen tilalle rutkasti energiaa. Ja se juuri on pikkujoulujen ideakin eli kaiketi ne siis sopivat sittenkin tähän vuodenaikaan.
 
Eilen palasin kotiin muutaman geokätkön kautta, kun oli aikaa ja valoisaa. Eino riepotteli maisemaa ja tunki luihin ja ytimiin ajaen minut viimein nälissäni ja kylmissäni kotiin. Sytytin tuulessa keikkuviin lyhtyihin kynttilät toivottamaan hetkeä myöhemmin saapuneen V:n tervetulleeksi kotiin. Ja koti, se tuntuu aina erityisen hyvältä paikalta reissusta palatessa tai myrskyn riehuessa.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Autetaan

Arki pyörii usein omissa tutuissa ympyröissään: aamulla ylös, autolla töihin, kahdeksasta neljään tietokoneen näpyttelyä, lounas ja sen molemmin puolin piristävät kahvitauot työkavereiden kanssa. Sitten taas iltapäivän hämärtäessä kotiin, kotona miehen kanssa laitetaan ruokaa ja jutellaan päivän asioista, ruuan jälkeen harrastuksiin tai kotisohvalla, ennen unta ehkä saunaan. Niin tuttua, niin turvallista, niin helppoa ja hyvää. Välillä harmittaa pienet kitkat kuten jäiset auton ikkunat tai liian nopeasti aamulla juoksevat kellonviisarit. Kenties jokin iso lasku tai haastavampi työtehtävä. Kodin viemäri, joka on mennyt tukkoon.
 
Kuitenkin täytyy muistaa, että on koti, rakkaat seinät, oma turvasatama maailman tyrskyissä. Ja on perhe ja ystävät, oma mies siellä kotona ja kaikki muut rakkaat kuka missäkin. On terveyttä, on sellainen toimeentulo, jolla elää ja pystyy peruselämisen lisäksi tekemään jotain muutakin.
 
Sitten on maailman toisella puolella maa, jossa taifuuni vie hetkessä kaiken. Seinät, jotka muodostivat kodin. Perheen, joka oli tärkeä osa sitä kotia. Toimeentulon, äidin, isän, ihan kaiken. Sellainen herättää huomaamaan, että työmatkaa hidastavat jäätyneet auton ikkunat tai tyhjentyvä polttoainesäiliö on pientä, niin valtavan pientä. Aivan kuten monet muutkin meidän arkiset murheemme, sillä lähes kaikkiin pystymme vaikuttamaan kovin helposti ihan vain omilla teoillamme. Taifuuni ei kysellyt, ei antanut mahdollisuuksia. Siksi me täällä puolen yhteistä maapalloamme voimme käyttää niitä keinoja, joihin meillä on mahdollisuus.
 
Tein lahjoituksen Bloggaajien supertaifuunikeräykseen ja haluan jakaa linkin tätä kautta myös sinulle. Jokaisella on tähän mahdollisuus täysin oman varallisuuden mukaan, vaikka yhden kahvikupillisen summan verran. Kannetaan siis kortemme kekoon ja autetaan hädässä olevia.
 
 
 
kuva weheartit.com
 

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Tavoitteita

Sunnuntaisen patikointireissun jälkeen tuumimme V:n kanssa, että mitä jos ensi kesänä tehtäisiinkin yön yli kestävä vaellus kansallispuistossa? Ajatus on hyvin innostava ja myös jännittävä, sillä V:n kokemus tällaisesta eräretkeilystä rajoittuu kymmenen vuoden takaiseen armeija-aikaan ja minun vielä kauemmaksi johonkin lapsuuden 4H-leireille. Haaveilimme jo siitä, että viettäisimme ensimmäistä hääpäiväämme rinkat selässä Urho Kekkosen kansallispuistossa ja vierailisimme samalla sillä suunnalla asuvien ystävien luona, mutta ennen sitä on varmasti syytä testailla erätaitoja etelässä. Repoveden kansallispuistossa on Kaakkurin kierros -niminen ympyräreitti. Sillä on pituutta 24 kilometriä ja sen pystyisi kiertämään viikonlopun aikana yhden tai kahden yön pituisena reissuna. Kauniit maisemat ja valoisa kesäilta nuotion ääressä kuulostaa suorastaan taivaalliselta.
 
Mutta onko idea ihan älytön? Lievästi liikuntavammaiseksi naiseksi luulen omaavani kyllä ihan kohtalaisen kunnon olosuhteisiin nähden. En todellakaan ole mikään pikakiitäjä ja ylämäessä tulee lämmin, mutta vaellus luonnosta nauttimisen lähtökohdista toimii kohdallani hyvin. Entä rinkka? Kuinka paljon hento nainen pystyy kantamaan ja kuitenkin vielä nauttimaan? Eräs tuttavani treenasi rinkan kantoa siten, että hän iski kirjoja rinkkaan ja kulki sitten lumetonta laskettelurinnettä ylös ja alas. Aikamoista, vaikka juuri tuollaisia (ehkä ihan pururadalla suoritettuja) testauksia kannattaa tehdä ennen reissua. Entä osaisiko nukkua ulkona kesäyössä metsän äänien ympäröimänä? Vai tekeekö patikointi tehtävänsä eikä unta tarvitse sen kummemmin houkutella?
 
Liikkuminen on kuluneiden vuosien aikana noussut uudenlaiseen arvoon, koska virka-aika tulee istuttua tiiviisti tietokoneen äärellä. Pilates pitää korsetin kuosissa, raikasta ilmaa ja hikeä löytyy sauvakävelyn avulla, ja erityisesti rinkan kantoa ajatellen olisi hyvä treenata lihasvoimaa enemmän. Se onkin kaikkein vaikein rasti, koska en näe mitään hohdokasta punttisaleissa, ja ryhmäliikunnan puolella kahvakuulat ja muut lihaskuntoa kohottavat tunnit epäilyttävät kovasti ja pelkään jääväni jalkoihin - vaikka juuri nämä ovat niitä juttuja, joissa pitäisi vain rohkeasti ylittää pelon muodostama kynnys.
 
Talvella tulee lösähdettyä entistä enemmän sohvannurkkaan, vaikka liikkuminen pitäisi mielen virkeämpänä ja kropan kunnossa. Ensi kesään on vielä tosi pitkä matka, mutta Kaakkurin kierros toimii tavoitteena talven kuntoiluja ajatellen. Tänään menen siis pilatekseen, taivun, vahvistun, rentoudun ja ajattelen tyyntä kesäiltaa ja auringonlaskua.
 
 
 
Kuva lainattu täältä.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Polku jalkojen alla

Lauantai-iltana kävimme Helsingissä ystäväpariskunnan tupaantulijaisissa. Asukkaat olivat nähneet paljon vaivaa remontoidakseen kodin näköisekseen ja olivat onnistuneet siinä hyvin. Koti oli kaunis ja asukkaat silminnähden onnellisia! Suunnittelimme, että jäisimme Helsinkiin yöksi, mutta sitten houkuttelikin ajatus siitä, että saisi herätä sunnuntaiaamuna omasta kodista. Onneksi välimatka pääkaupunkiin ei ole suuri ja mahdollistaa hyvin tällaiset iltakäynnitkin.

Sunnuntaiaamuna vanhempani kutsuivat meidät mukaansa iltapäiväksi Repoveden kansallispuistoon. Pakkasimme eväät reppuun ja päätimme lähteä heidän kanssaan. Kiersimme Ketunlenkin kuten lokakuun alussakin ja tällä välin maisema oli muuttunut paljon. Lehtipuut olivat alastomia, harmaan maiseman ainoat väripilkut olivat havupuut ja silloin tällöin pilven takaa kurkistava aurinko. Kansallispuisto oli hiljainen, hämärä tuli aikaisin ja nuotion liekit loistivat kirkkaina marraskuisessa alkuillassa. Vasta kirjoitin siitä kuinka väsyttävä aika marraskuu on, mutta raitis ilma, polku jalkojen alla ja lämmin kahvi nuotion valossa luovat yhdistelmän, joka toimii kaikkina vuodenaikoina.
 
 

 
kuva E

torstai 7. marraskuuta 2013

Enää 47 päivää jouluaattoon

Tällaisen tiedon eräs tuttavani julkaisi Facebookissa. Katsoimme V:n kanssa jo alkusyksystä kuusen valmiiksi, joka varmaan tuodaan kotiin itsenäisyyspäivän jälkeen, sillä silloin siitä ehtii nauttia, kun varsinaisen joulun vietämme kuitenkin lapsuudenkotien tienoilla. Sitä paitsi vanhan kansan mukaan kuusi on hyvä kaataa yläkuun aikaan, niin se ei karise ja siksipä kuusi kannattaisi kaataa tänä vuonna viimeistään viikkoa ennen jouluaattoa. Saa nähdä tietääkö vanha kansa ja saammeko nauttia vehreästä kuusesta vielä uudenvuoden juhlissakin.

En pidä itseäni jouluihmisenä ollenkaan. En juuri odota joulua ja koen joulukuun enemmän kiireisenä ja stressaavana kuin mukavana osittain myös siksi, että määräaikaiset työt päättyvät usein vuoden lopussa. En askartele. Leivon pipareita ehkä kerran valmistaikinasta. Korttien postittamisen sijaan taidan tehdä tänä vuonna lahjoituksen hyväntekeväisyyteen.

Mutta ehkä sitten kuitenkin minussa sitä jouluihmistä on, jos kerran kuusikin on katsottu valmiiksi. Joulun odotus kiteytyy kohdallani joulumusiikkiin, kynttilöihin ja glögiin. Pieneen joulukuuseen ja keittiön ikkunaan ripustettavaan tähteen. Ja tänä vuonna tarkoitus on ammentaa joulun tunnelmaa siskoni kanssa Loviisasta Wanhan ajan joulukodit -tapahtumasta. Ja siihen Maalla-lehden joulunumero päälle, niin eiköhän niillä aineiksilla joulu tule ja vuosi vaihdu (ja päivät rupeavat jälleen hitaasti mutta varmasti pitenemään).



kuva weheartit.com

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Apu kaamokseen

Eräs museotäti on parhaillaan aika väsyksissä. Voi tätä marraskuuta ja vasta ollaan alussa. Aamut ja illat ovat pimeitä, uni tulee ennen iltakymmentä. Iltaisin sytytän kynttilöitä, jotka torjuvat kaamosta tehokkaasti.  Vasta kirjoitin, että tulevana viikonloppuna alkaa juhlakausi ja nyt ajatus tuntuu väsyttävältä, vaikka onneksi ystävien tapaamisella on tietenkin aina piristävä vaikutus. Väsymyksen osalta kortensa kekoon kantaa ensisijaisesti tämä marraskuu. Tehdään se, mitä tarvitsee ja muuten ryömitään koloihimme, käperrytään lämpimien vällyjen väliin ja annetaan talven tulla, kirjoitin viime marraskuussa ja samanlaista elo on nytkin.
 
Pätkätöissä lomapäiviä kertyy vähän. Toukokuun jälkeen minulla on ollut viikon verran lomaa elokuussa ja puoli viikkoa lokakuussa. Ne kuluivat omien häiden hulinoissa ja Kööpenhaminassa enkä niitä muistoja ja kokemuksia vaihtaisi mistään hinnasta tyhjiin lomapäiviin. Kun lomia kertyy vähän, taidan kuitenkin olla museossamme ainoa, joka istuu työkoneella jouluaatonaattona ellen sitten tee kokonaisen työpäivän tunteja etukäteen sisään. Seitsemän lisätuntia tuntuu tällä hetkellä vähän rankalta ajatukselta. Nyt täytyy vain pitää ajatuksissa muutama seikka: jouluaattoaamua seuraa monta tyhjää päivää ja tammikuussa Intian valtamerelle lähtevä lento.

Tosin ensi vuoden työt ovat vielä hieman epävarmalla pohjalla ja siksi viisas pätkätyöläinen ei aloittaisi vuoden suunnittelua lomista, mutta onneksi sain työkavereilta(kin) kannustusta siihen, että kyllä aina kaikki järjestyy, kun on vain kahdesta viikosta kyse ja välillä on hyvä laittaa loma etusijalle. Ja häämatka etenkin. Niin, pätkätyöt tuovat epävarmuutta, mutta elämän suunnittelua ne eivät saa liikaa rajoittaa.

 
 
kuva weheartit.com

maanantai 4. marraskuuta 2013

Syksyn rauhaa

Tulevana viikonloppuna alkaa loppuvuodelle tyypillinen juhlaputki, jossa kalenterin lauantait ovat täyttyneet joulukuun puoleen väliin saakka. Yhtä vilkkaan kesän jälkeen on nautittu niin rauhallisesta syksystä, että nyt taas jo odottaa erilaisia kestejä, joita niistä lauantaipäivistä ja ennen kaikkea -illoista löytyy.
 
Sen sijaan viime viikonloppuna eleltiin vielä syksyn kaavalla: hyvin nukuttuja öitä, lukemista ja paljon ulkoilua. Kaksi kaveriani on innostunut tänä syksynä myös geokätköilystä ja niinpä lauantaina kävin etsimässä E:n kanssa pari kätköä ja eilen pidimme S:n kanssa oikein huippukätköilypäivän. Lähdimme autolla lähikylään, jossa geocaching-sivuston mukaan oli paljon kätköjä lähekkäin. Kiersimme kävellen lenkin, jonka varrelta löytyi useampi kätkö. Nälkä kasvoi syödessä ja niinpä kurvasimme autolla vielä muutaman kätkön luokse, joista viimeisimmät etsimme taskulampun valossa hämärtyvässä marraskuun illassa. Löysimme iloiseksi yllätykseksi kaikki kätköt, joita yritimmekin tavoitella ja niinpä päivän saalis ylettyi kahdeksaan. Geokätköily on hauskaa ja koukuttavaa puuhaa, jossa tulee huomaamatta ulkoiltua monta tuntia.
 
Ensi lauantaina vaihtuu sitten gore-tex -kengät korkkareihin ja voidaan julistaa juhlakausi alkaneeksi.