maanantai 31. joulukuuta 2012

Uusi vuosi

Joulu ja välipäivät vilahtivat tietokoneetta ja se tiesi oitis lomaa myös blogille. Sen sijaan oli tunnelmaa, hyvää ruokaa, paljon suklaata, rakkaita ihmisiä ympärillä, lautapelejä ja ulkoilua. Välipäivinä poikkesimme Porvooseen ihastelemaan vanhan kaupungin joulutunnelmaa. Viime reissulla oli toukokuu, mutta Porvoo on kaunis kaikkina vuoden aikoina.

Tässä kuitenkin nyt ollaan ja vuoden viimeinen merkintä on käsillä. Vuosi 2012 oli hyvä, tavallinen vuosi. Siihen sisältyi paljon töitä, kun ensin tein reilun puolen vuoden pätkän Kotkassa ja sitten vielä loppuvuoden Lahdessa. Mutta vuosi sisälsi myös rutkasti ihania vapaa-ajan hetkiä aina Kuusamon mökissä vietetyistä päivistä Viipuriin ja Saimaan kanavalle ja Porvoon kaduilta Leivonmäen kansallispuiston syksyisille poluille. Vuoden aikana monet arkiset asiat selkiintyivät ja löysivät uomansa, jollaista selkeyttä vielä viime vuonna odotin ja uumoilin, että jossain asioissa näin varmasti ennen pitkään kävisikin. Esimerkiksi työmatkat eivät aiheuttaneet enää tänä vuonna harmaita hiuksia, vaan siihen rytmiin tottui. 

Alkava vuosi on aina tyhjä pöytä, vaikka joitain juttuja onkin tiedossa. Tuokoon ensi vuosi tullessaan suloisia hetkiä, onnellisuutta ja paljon hyvää arkea!

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Maailmanloppu

Jos paljon huomiota saanut ennustus on totta, maailma loppuu ylihuomenna. Siitä kannattaa ottaa kaikki irti. Minä sain kutsun Maailman Viimeisiin Bileisiin huomisillaksi ja esimerkiksi täällä neuvotaan, kuinka maailmanloppuun voi varautua tyylillä. Näyttää sitten varmasti nätiltä, kun taivaalta sataa tulta.

Aamiaispöydässä mietimme, miten ihmiset maailmanloppuun varautuvat. Toiset täyttävät varastonsa purkkiruualla, kynttilöillä ja joditableteilla ja hankkivat aggregaatin, toiset sen sijaan tuikkaavat maallisen omaisuutensa tuleen ja huomaavat sitten, että hups, maailmanloppua ei tullutkaan. 

Jos maailma siis loppuisi ylihuomenna, loppu koittaisi viimeisenä työpäivänäni. Tekisin siis reippaasti töitä hamaan tappiin asti ja työttömyysmurheet olisi hetkessä selätetty. Mutta jos se tulisi, jäisi monta ensi vuoden ihanaa ja odotettua asiaa tapahtumatta ja se olisi kovin sääli. 

Ehkä minä käännän tämän nyt niin päin, että viimeinen työpäivä ei ole suinkaan maailmanloppu. Enkä ainakaan aio polttaa omaisuuttani, sillä kyllä se siinä tulisateessa sitten viimeistään palaa, jos niikseen tulee.

maanantai 17. joulukuuta 2012

Jouluun enää viikko

Jouluaattoon on viikko, työsarkaa on jäljellä viisi päivää ja ulkona on sellainen määrä lunta, että minusta vähempikin riittäisi valkean joulun tarpeisiin. Alkuvuotta ajatellen on taas heitetty monenlaisia verkkoja veteen, mutta vielä odottelen kuvioiden hahmottumista. Nyt on kuitenkin aika rauhoittua hiljalleen jouluun. Eilen leivoin pipareita ja V toi meille joulukuusen olohuoneeseen, jotta ehdimme nauttia oman kodin joulusta ennen kuin tie vie kotiseudulle joulun viettoon. 

Talvisen tuiskun, pakkasen ja pimeyden keskellä täytyy antaa teille aivan ihana blogivinkki. Siinä missä muut blogit täyttyvät joulusta, Liekovarpion blogissa eletään parhaillaan valoisia kesäöitä. Silmäni lepää ihastuttavissa kuvissa ja tunnelmoivissa teksteissä, käykää tekin kurkkaamassa!

torstai 13. joulukuuta 2012

Suunnitelma B käyttöön

12.12.12 tuli puhelu, jossa minut todettiin erittäin vahvaksi hakijaksi ja paperini halutaan säilyttää tulevia projekteja ajatellen, mutta silti nyt valinta ei osunut minuun. Aika lannistavaa, vaikka toisaalta kyseiseen osa-aikaiseen työhön en olisi osannut ehkä sitoutua ihan niin kunnolla kuin työhön haluaisi sitoutua, koska jatkuvasti olisin varmaan etsinyt kokoaikaista työtä. Mutta silti se työ olisi ollut tyhjää parempi, koska nyt on taas tiedossa sitä tyhjää vain. Lohdullista tässä on se, että tiedän monta ystävää ja tuttavaa, jotka ovat täsmälleen samassa jamassa: töitä on vuoden loppuun asti ja sitten kalenteri ammottaa tyhjyyttään. Ainakaan en ole tässä tilanteessa yksin, vaan ympärillä on ihmisiä, joiden kanssa jakaa asioita. Suunnittelimme ystäväni kanssa, että tavataan Helsingissä, käydään ensin kahvilla ja sitten mennään tyhjien pahvimukien kanssa Aleksanterinkadulle polvilleen. Kas näin lähtee B-suunnitelmien ideointi käyntiin!

Työttömyys on minulle suurin mörkö juuri sosiaalisen elämän takia. Pidän siitä, että saan olla osa työyhteisöä. Pidän ripsivärin sipaisemisesta silmiini ja astumisesta hämärään aamuun. Pidän rytmistä ja rutiineista, vaikka kuinka lämpimästä sängystä nouseminen tuntuu välillä ankealta. Siksi työttömänä oleminen ja kotona itsekseen nyhjääminen jännittää. Rakas V muistutti minua siitä, että kannattaa ottaa hiljainen alkuvuosi loman kannalta, sillä olen nyt tehnyt työmatkan takia kymmentuntisia päiviä kahden vuoden ajan eikä pätkätöissä tunnetusti lomia kerry kovin paljoa. Työttömyyteen on kuitenkin huomattavasti helpompi suhtautua lomana silloin, kun sen loppuminen on tarkkaan tiedossa. Mutta ehkäpä se onnistuu, kunhan vain ymmärtää lakata murehtimasta. Kaiken lisäksi iloista tässä on se, että V rupesi oitis suunnittelemaan omien ylityövapaiden käyttämistä tammikuussa. Lomaillaan sitten molemmat yhtä aikaa, kun se vääjäämättä näyttää olevan minun kohdallani edessä.

Ja entäs ne B-suunnitelmat? Takataskussani on yksi artikkeli-idea, jonka haluan toteuttaa alkuvuodesta ja otin eilen jo yhteyttä ystävääni yhteistyökuvioiden merkeissä. Sitten voisin kouluttautua lisää, sillä minua kiinnostaisi opetella paremmin eri taitto-ohjelmien käyttöä ja haluaisin myös suorittaa asiakirjahallinnan peruskurssin ja myöhemmin mielelläni koko tutkinnon. 

Ja ehkäpä varaan kangaspuut paikallisesta kutomosta ja kudon meille uudet matot.


keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Iloa lumipyryssä

Olin Helsingissä tapaamassa vanhaa työporukkaa. Meillä on joka vuosi joulutapaaminen ja porukka myös kasvaa vuosi vuodelta, kun mukana ovat erilaisissa projekteissa tai harjoitteluissa olleet ihmiset. Eilen hämärtyvässä illassa menin lumituiskun läpi Cafe Fannyyn, joka oli varattu yksityiskäyttöön meidän porukallemme. Suuren pöydän ääressä istui kirjava joukko kulttuurialan ihmisiä, eri vähemmistöryhmien edustajia, jotka kaikki olivat olleet jotenkin mukana tässä kyseisessä suvaitsevaisuutta ja saavutettavuutta edistävässä työyhteisössä. 

Pidin illasta valtavasti. Koska lähes kaikki ystävistäni ovat täysin terveitä, olen liikuntavammaisena melkein aina ainoa vamman kannalta poikkeava tyyppi porukassa. Se ei haittaa ja on täysin ok, koska niin on ollut aina eikä vammaisuutta tule edes muistettua ystävien seurassa. Silti eilen illalla oli ihanaa istua pitkästä aikaa ihmisten kanssa, jotka painiskelevat joskus samanlailla omasta erilaisuudesta johtuvien asioiden kanssa. Ja parasta siinä ehkä oli se, että liian usein yleisessä keskustelussa vähemmistöt nähdään edelleen yhtenä passiivisena massana, mutta tällaiset kokoontumiset kuten eilen Fannyssa kertovat aivan muuta, kun ihmiset ajavat aktiivisesti vähemmistöjen etua, ovat monessa jutussa mukana, menevät naimisiin, saavat lapsia, etenevät uralla eikä ihonväri tai käsien näppäryys ole minkäänlainen este tai edes hidaste matkan varrella.

torstai 6. joulukuuta 2012

Työhaastattelun jälkipyykit

Eilen olin työhaastattelussa. Järjestöpuolen projektityö olisi täällä kotikaupungissani ja vaikuttaisi aika kivalta. Koska kyseinen projekti koskettaa kuitenkin koko maakuntaa, haastattelussa kysyttiin miltä tuntuisi, jos kuitenkin joutuisin noin kerran viikossa ajamaan naapurikaupunkiin työn puitteissa. Ajattelin, että vau, kerran viikossa! Kahden vuoden ajan olen ajanut naapurikaupunkiin joka arkipäivä töihin, joten kerran viikossa olisi luksusta.  Haastattelusta jäi kiva fiilis ja minua huvitti, kun annoin lopuksi työtodistukset nähtäväksi ja päällimmäisenä oli erään firman työtodistus, josta haastattelija kysyi: "Hei, sä oot ollut R:lla töissä! Oho! Se on mun pikkuserkku." Suomi on tolkuttoman pieni maa.

Kun työhaastattelusta jäi hyvä tunne, se antaa ainakin toivoa. Marraskuisesta työhaastattelusta tuli tulokset viime viikolla ja sain varasijan. Olin siihen tyytyväinen, koska työ olisi ollut aika pitkän matkan päässä ja käytännön järjestelyt mietitytti jo etukäteen. Sen sijaan varasija kertoo, että minussa oli heidän mielestään jonkinlaista potentiaalia. 

Blogi on tällä hetkellä todella työpainoitteinen, huomaan. Kyllä joskus tulee taas muutakin. Nyt saa työpohdinnat jäädä tältä päivältä ja toivotan teille kaikille lämmintä ja sinivalkoista itsenäisyyspäivää!

maanantai 3. joulukuuta 2012

Mäkihyppyä ja lumitykkejä

Olen koko syksyn tehnyt töitä mäkihyppyyn liittyvän aineiston parissa. Työhön uppoutuu, nimistä, kasvoista ja urheilukilpailuista tulee tuttuja, mäkihyppääjistä itsestääkin tulee tuttuja, niistä, jotka jollain tapaa samaan projektiin osallistuvat ja yhtäkkiä sitä on kovin sisällä aihepiirissä, josta ei tiennyt tätä ennen yhtään mitään. Ainakin tästä jää käteen hyvää työkokemusta ja roimasti nippelitietoa, jolla voi pärjätä Trivial Pursuitissa. Tänään työkaverini kysyi aamulla minulta onko Harri Ollin kanssa tänään. Mäkihyppyprojektin tutkimusavustajan päässä raksutti hetken aikaan. Siis Harri Olli, häh? Ei, vaan Harri ja Olli. Tietenkin. 

Ja kuinka nopeasti tämä syksy onkaan mennyt. Eräänä aamuna stadionilla lunta tuli tykistä, seuraavana jo taivaalta.

torstai 29. marraskuuta 2012

Etsimisiä

Välillä tympäisee suunnattomasti tämä työn etsiminen. Töitä on tiedossa enää kuukaudeksi ja sitten en tiedäkään mitä tehdä. Työhakemuksia rustatessa rupeaa olemaan kisaväsymystä ilmassa, vaikka juuri nyt niitä pitäisi takoa kuin viimeistä päivää. Haen paikkoja, joista tiedän jo hakuvaiheessa, että tuskinpa tärppää, sillä filosofian maisterin lisäksi kannattaisi olla tradenomi, myyjä ja lähihoitaja, jos tahtoo todella työllistyä. Onneksi museoissa ensi vuosi ei ole vielä projektien osalta lukkoonlyöty, joten siihen suuntaan elättelen toiveita ja samalla yritän tsempata itseäni katsomaan mahdollista työttömyyttä vähän valoisammin, koska tähän asti olen nähnyt sen vain kammottavana mörkönä ja itseni pyörimässä kotona turhautuneena. 

Jos siis tiedät työpaikan, johon tarvitaan muun muassa arkistoinnin, litteroinnin, digitoinnin, tiedottamisen ja perustoimistohommat hanskaavaa työntekijää, minulle saa moisesta vinkata.

Ja jos mitään ei ilmaannu, ostan sitten halvan lennon Ivaloon ja lähden katsomaan Riikkaa ja kaamosta.

maanantai 26. marraskuuta 2012

Keskiviikkona vihdoin pakastaa

Tämä marraskuu on ollut pitkä, nopea ja täysi. Kaksi edellistä viikonloppua on täyttynyt monenlaisista menoista aina Helsingin teatterireissusta 99-vuotispäiviin, pikkujouluista ravintolaillallisiin. On ollut hauskaa ja paljon hyviä ihmisiä ympärillä ja kuitenkin eilen illalla päätettiin, että ensi viikonloppu olkoon Pitkien yöunien viikonloppu. Sitten taas jatkuu pikkujoulujen kavalkadi.

Päivän pituus on kuusi tuntia ja kaksikymmentäyhdeksän minuuttia, ylihuomenna vihdoin pakastaa ja ajatukset ovat vähän ensi vuodessa.

torstai 22. marraskuuta 2012

Joulun odotus

Ajatella, että ihan pian on joulu. Lumesta ei ole tietoakaan, mikä on harmi, sillä toisihan se valoa ja raikkautta mukanaan. Toisaalta pitkää työmatkaa kulkevasta on ihan kiva, ettei auton laseja tarvitse raaputtaa jään alta esiin ja työmatka ei taitu liukastellen tai lumipöllyssä sokkoillen.

Joulussa parasta on rauha ja tunnelma. Joulu on pimeän talven taitoskohta, josta päivä rupeaa hiljalleen minuutti kerrallaan taas pitenemään kohti kevättä. Pidän kynttilöistä ja joulumusiikista, ruuasta ja viinistä. Joululahjat voisin unohtaa kokonaan, sillä männävuosina niistä on tehty välillä aivan liian suuri numero. Onneksi tänä vuonna on tarkoitus tuoda uudenlaista joululahjojen jännitystä perheen kesken. Pidämme arpajaiset, jossa arvotaan kuka hankkii kenellekin lahjan ja jouluaattona vasta selviää, keneltä paketti tulee. Tämä tietää siis yhtä lahjaa per tyyppi, mikä on aikuisten kesken vietetyssä joulussa tervetullutta ja fiksuakin, sillä työssä käyvät ihmiset pystyvät hankkimaan tarvitsemansa asiat itse, rahaa menee vähemmän ja joulussa keskitytään materiaalin sijaan oleelliseen. 

Odotan joululta hengähdystaukoa ja rakkaiden seuraa. Glögiä, havuntuoksua, joulusaunaa, rauhaa.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Hyvän olon hyrinää

Viikonloppu jäi päälle sisäisenä hyvän olon hyrinänä. Perjantaina matkustin Helsinkiin ja vietin ystävien kanssa hämärtyvän marraskuun illan ravintolassa, josta jatkoimme katsomaan Stella Polariksen improvisoitua näytelmää ja sitten vielä Kamppiin lasillisten ääreen. Riitti puhetta, naurua, suunnitelmia. Hääjuhlien ihastuttavat kiitoskortit vaihtoivat omistajaa ja ystävän uunituore kirja sujahti kolmeen laukkuun.

Aamuisessa kahvilatunnelmassa on oma viehätyksensä ja etenkin silloin, kun edessä on latte, pöydän toisella puolella istuu ystävä ja hiljaisen kahvilan täyttää joulumusiikki. Kaupunki heräili lauantaina ympärillämme ja kahvilassa vietetyn ajan jälkeen lähdimme Vanhalle ylioppilastalolle Design District Market -tapahtumaan, jossa pöytä toisensa jälkeen notkui kekseliäistä tuotteista, vaatteista ja koruista. Tapahtuma oli erikoisten korvakorujen ystävän taivas, mutta tällä kertaa matkaani tarttui suomalaista ekologisia tuotteita valmistavan Ainokaisen hiuskoru. (Kumilenkissä keikkuvat mustarastaat, klik!)

Illaksi riensin Keski-Suomeen, jossa juhlimme ystävien uutta kotia ja nautimme jouluisesta tunnelmasta. Erityisen ihanaksi illan teki pienin vieras, joka oli täyttänyt vasta vuoden ja hymyili niin, että kuusi pientä hammasta pilkottivat kirkkaan valkoisina suusta. 

Sunnuntai avautui harmaana ja me löimme V:n kanssa jälleen siistimmät tamineet päälle, sillä V:n mummo täytti 99 vuotta. Jestas, mikä ikä! Hän on vanhempi kuin itsenäinen Suomen valtio ja hän muistaa kuinka juna ylitti Korian sillan ensimmäistä kertaa ja kuinka sähköt tulivat kotikylään ja eilen hän otti vieraat vastaan omassa kodissaan, kirkkain silmin ja helmikaulakoru kaulassaan.

Tällaiset viikonloput rientävät vauhdilla ja kiireelläkin, mutta silti juuri tällaiset viikonloput ovat aikamoista onnea. 

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Kaamos

Marraskuu on sateinen, märkä, pimeä. Aamuisin köpöttelen ennen kuutta keittiöön, laitan kahvin tippumaan ja herään hitaasti, hitaammin. Iltaisin uni tulee usein jo ennen kymmentä. Kun koko muu luonto vaipuu talviunille, ei voida edes olettaa, ettäkö nämä pohjoisen pallonpuoliskon kädelliset erityisen kovasti talviunen tarpeesta poikkeaisivat. Maalla-lehden ihastuttavassa joulunumerossa oli kysytty lukijoilta, kuinka nämä viettävät kaamosta. Vastauksissa kertaantuivat kynttilät ja kotiin rauhoittuminen hektisen kesän jälkeen. Juuri sitä tämä marraskuu on: tehdään se, mitä tarvitsee ja muuten ryömitään koloihimme, käperrytään lämpimien vällyjen väliin ja annetaan talven tulla. Itse otan pimeän vuodenajan vastaan valoilla, kalanmaksaöljyllä sekä lempeydellä vapaa-ajan aikatauluja kohtaan. Entä sinä?

Haaste

Olen saanut haasteita blogeista Veera S. ja Eniten minua kiinnostaa tie. Kiitos näistä! Haasteet ovat kivoja, mutten meinaa ehtiä vastata niihin, vaikka haluaisin. Bloggaus meinaa muutenkin välillä heittäytyä muutaman rivin postauksiksi. Kuitenkin Veera S. ilahdutti hauskoilla kysymyksillä, jotka saavat täältä vastaukset:

1. Jos joutuisit syömään vain yhtä ruokaa seuraavan vuoden, mikä se olisi?
Voileivät tai riisipuuro.
2. Paras kesämuistosi?
Niitä on monia. Ehkä kaikkein kalleimmat kesämuistot liittyvät heinäkuuhun 2011, jolloin kihlauduimme V:n kanssa. Siihen liittyy monta kaunista kesäistä yksityiskohtaa, jotka lämmittävät mieltä edelleen.
3. Kuunteletko paljon musiikkia?
Työmatkalla Spotify pyörii lähes aina. Viime aikoina olen kuunnellut etenkin Spotifyn "radioasemia", jotka on jaettu musiikkigenren mukaan. Nyt loppusyksyllä autossa on soinut pääasiassa jazz, soul tai klassinen, mutta jos meinaa oikein väsyttää ja tarvitsee energiaa matkan ajaksi, rupeaa raikaamaan club/house.
4. Lemppari vuodenaikasi?
Jokaisessa on puolensa, mutta syksy on suosikkini.
5. Odotatko jo joulua?
Vähän, en ole ihan ehtinyt vielä päästä joulufiilikseen, koska olen yhä kiinni syksyssä, mutta kyllähän tässä kerkiää.
6. Onko mennyt vuosi ollut hyvä?
Voi kyllä! Kaksi vuotta sitten valmistuin yliopistosta ja sen jälkeen arki koki aika ison muutoksen, kun muutin uudelle paikkakunnalle, aloitin kokopäivätyöt ja niin edelleen, mutta tämä vuosi on ollut selkeästi asettumisen vuosi, jossa valmistumisen jälkeen tapahtuneet asiat ovat muuttuneet arkisiksi ja moni muukin asia löytänyt suuntansa.
7. Jos hankkisit nyt lemmikin, minkä hankkisit?
Kissan.
8. Suosituin väri pukeutumisessasi?
Se vaihtelee, mutta viime aikoina on ollut varmaan vuodenajan takia vallalla ruskea ja okrankeltainen.
9. Mitä kosmetiikkatuotetta ilman et voisi elää?
Ripsiväriä.
10. Millaisia piirteitä arvostat toisessa ihmisessä?
Aitoutta. Rohkeutta olla täysin oma itsensä joka tilanteessa.
11. Mikä fiilis? 
Vähän nälkäinen, mutta muuten pirteä ja hyvä.

Haastan blogit Pikkumaista ja Tuittunen vastaamaan seuraaviin kysymyksiin, olkaapas hyvät:

1. Jos saisit meno-paluun lentolipun, minne matkustaisit?
2. Mikä on suurin haaveesi?
3. Mitä odotat?
4. Oletko rakastunut?
5. Jos pihallesi ilmestyisi joku hevosella, miksi näin tapahtuisi?
6. Mitä aiot tehdä viikonloppuna?
7. Entä jouluna?
8. Mitkä kolme asiaa ottaisit mukaan autiolle saarelle?

maanantai 12. marraskuuta 2012

Isän päivää, ystävän päivää, vapaata päivää

Perjantaina olimme katsomassa stand up -keikkaa nimeltään Suomi nauraa eikä oikein ketään naurattanut. Olemme nauraneet joskus paljon enemmän ja se on sääli, koska tuonnehan mentiin tarkoituksena nauraa poskilihakset väsyksiin.

Mutta männäviikonloppu oli hyvä: pitkät aamut, iso palapeli ja harmaus ikkunan takana. Plussaa lämpömittarissa. Ilta ystävien kanssa ja yllätys. Isänpäivä ja runsas lounas, pöytä täynnä minun ja V:n ihmisiä ja kahden harmaantuneen miehen pitkät keskustelut järvestä, supikoirista ja Ylen luontoillasta. Meidän iskät.

torstai 8. marraskuuta 2012

Ja kuinkas sitten kävikään?

Eilen olin siis työhaastattelussa ja olipas se mieleenpainuva. Haastattelijoita oli seitsemän. Seitsemän! Minut pistettiin istumaan pöydän päähän kuin hurjimman inkvisition eteen ainakin ja sitten seitsemän kynää teki papereihinsa merkintöjä kaikesta mitä sanoin. Aluksi jännitin aika paljon, mutta hiljalleen 45 minuuttia kestävän haastattelun aikana tunnelma rentoutui ja päällimmäiseksi jäi kiva fiilis. Haastattelun kulku ja kysymykset oli mietitty aika tarkkaan ja monet käsittelivät hyvinkin laajoja kokonaisuuksia niin työkokemuksesta kuin juuri tätä työtä vastaavista odotuksista. Vaikka välillä joutui todella miettimään miten vastauksensa muotoili, niin pidin siitä, kuinka hyvin haastattelu oli valmisteltu etukäteen.

Liikuntavammaisena naisena työn hakuun tulee oma jännityksensä. En ikinä mainitse vammaisuuttani ansioluettelossa tai työhakemuksessa, koska haluan, että minut kutsutaan työhaastatteluun nimenomaan osaamiseni, työkokemukseni ja koulutukseni vuoksi. Kuitenkin itse haastatteluun meneminen jännittää aika paljon, koska puhevikaa ja kävelyn askelvirheitä ei saa piiloon mitenkään, vaan täytyy vain kerätä rohkeutta, klenkata paikan päälle juuri tällaisena ja toivoa, että se riittää. Eilisessä haastattelussa kysyttiin mikä on ollut työelämäni tai muuten koko elämäni suurimpia haasteita ja silloin kerroin lyhyesti vammani taustoista. Tarkoitukseni ei todellakaan ollut mässäillä tai kerätä sympatiapisteitä, vaan ainoastaan lyödä faktat pöytään, koska ne näkyvät naamasta joka tapauksessa. Ja sitten yksi haastattelijoista herkistyi kyyneliin. Jestas, hieman hassu tilanne muutenkin jännittävässä tilaisuudessa.

Kuukauden loppupuolella selviää miten tässä käy. Työpaikka vaikutti palkkaa myöten paremmalta kuin alunperin ajattelin, joten siihen kannattaisi tarttua, jos se minulle kolahtaa eikä lähempää kotoa muuta löydy. Parasta olisi tietenkin saada kerralla hieman pidempi työsarka, jossa saisi unohtaa nämä työhakemusten rustailut edes hetkeksi, mutta jos se on silkkaa toiveajattelua, niin kyllä lyhyetkin pätkät otetaan ilolla vastaan.

Tämä on sitten kaikin puolin jännittävä syksy.

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Työasiat puntarilla

Tänään matkustan työhaastatteluun paikkakunnalle, josta en uskonut hakevani töitä. Työ olisi monipuolista ja kiinnostavaa, mutta osa-aikaista eikä museoalaa. Toisaalta juuri osa-aikaisuuden vuoksi laitoin hakemuksen menemään, koska en haluaisi olla kotona vain viikonloppuisin ja jossain muualla viikot. Osa-aikaisessa työssä on myös osa-aikaisen työn palkka, joten jos työ napsahtaa kohdalle, täytyy harkita todella onko kyseinen työkokemus varmasti sen arvoinen, sillä ansiot saattaisivat olla silti samaa luokkaa ammattiliitolta tulevan ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksen kanssa miinus matkakulut, tietysti. Toisaalta työ näyttää ansioluettelossa aina tyhjää aukkoa paremmalta, mutta mikä sitten on järkevintä ja painaa vaa'alla enemmän.

Tästä tekstistä paistaa ehkä vähän liikaakin motivaationi taso kyseistä työhaastattelua kohtaan. No, käyn sen katsomassa joka tapauksessa, koska töitä on tiedossa nyt vain vuoden loppuun asti ja siksi täytyy katsoa kaikki kortit, vaikka haaveilen jostain muusta. Olen pian kulkenut kaksi vuotta lähikaupunkeihin töihin. Työmatkan aiheuttaman ikävyyden kärki on taittunut jo aikaa sitten ja pitkästä työmatkasta on tullut arkea eikä se ole lainkaan niin ikävää kuin aiemmin. Silti haaveilen työpaikasta kotikaupungistani ja vapaa-ajan kahdesta lisätunnista päivää kohden. Jospa pian olisi sen aika?

maanantai 5. marraskuuta 2012

Viime viikolla

Viime viikolla digitoin töissä fanikirjeitä eri vuosikymmeniltä ja mietin miten ihmeellisiä kokoelmien tarinat voivat olla: ensin nainen kirjoittaa joka toinen viikko erittäin intensiivisiä kirjeitä eräälle julkisuuden henkilölle ja kolmekymmentä vuotta myöhemmin joku täysin ulkopuolinen ihminen skannaa ja luetteloi kirjeen ja antaa sille oman numerotunnuksen (ja vähän ehkä punastelee kirjettä lukiessaan). Toisessa vielä vanhemmassa kirjeessä kirjoittaja toivoo, ettei vastaanottaja heittäisi kirjettä avaamattomana paperikoriin ja taas museon arkistotietokannan ääressä hymyillään tietävästi etpä arvaakaan!

META: illan vietto vanhan ystävän kanssa, jääauton ikkunassa, kynttilät, ajatus pohjoisesta, suudelmia ja hymyjä, tärkeitä sanoja.

maanantai 29. lokakuuta 2012

27

Kun äitini oli 27-vuotias, hän oli mennyt naimisiin muutama vuosi aiemmin ja hänellä oli kaksi pientä tyttöä. 27-vuotiaana äidille iski paniikki siitä, mitä ihmettä hän rupeaisi tekemään työkseen. Hän oli emäntänä maatilalla, josta oli lypsykarja jo pistetty pois. Hänellä oli ravintola-alan ammattitutkinto, mutta hän ei ollut tehnyt päivääkään ravintola-alan töitä, koska ala ei tuntunut omalta. Elämällä on kuitenkin aina jotain takataskussaan, sillä ensi vuonna äiti on tehnyt 25 vuoden hienon uran käsityöyrittäjänä.
Eilen minä täytin 27 vuotta. En ole vielä naimisissa eikä minulle ole siunaantunut lapsia. Valmistuin kaksi vuotta sitten maisteriksi siltä alalta, jolla haluaisin työskennellä jatkossakin ja elän kyllä sen miehen rinnalla, jonka kanssa haluan naimisiin ja lapsia. Jotain yhteistä minulla ja 27-vuotiaalla äidilläni kuitenkin on: epävarmassa työllisyystilanteessa olen välillä ollut yhtä pulassa kuin hänkin. Koulutus löytyy ja vieläpä omalta tuntuvalta alaltakin, mutta töitä sen sijaan löytyy heikonlaisesti ja mitä ihmettä minä sitten teen, jos niitä ei löydy ollenkaan. Siksi minua rohkaisee ajatus siitä, että äiti pohti tämän ikäisenä aivan samantyylisiä kysymyksiä kuin minäkin ja löysi sitten kuitenkin oman polkunsa, joka on kantanut aina tähän hetkeen saakka.

PS. Vietin mukavan syntymäpäivän. V vihjaisi jo aiemmin viikolla yllätyksestä, joka olisi kiva ja tarpeellinen ja sitä se todella oli, sillä sunnuntaiaamuna lähdimme vatsat kurnien kotoa ja menimme syömään hotelliaamiaisen keskustaan. Ihana alku päivälle ja uudelle vuodelleni.

lauantai 27. lokakuuta 2012

Nojatuolimatkoja

Olen jäänyt koukkuun nettiosoitteeseen. Löysin nimittäin eräästä sisustuslehdestä mainoksen, jonka uhriksi jouduin samantien. En ole tästä firmasta kuullut aiemmin, mutta sen ansiosta päädyin matkaamaan nojatuolin uumenista Etelä-Euroopan maiden lämpöön. Selasin lomataloja pitkin poikin Välimeren rannikkoa ja huokailin haaveillen. Vähän kuin tekisi näyteikkunaostoksia.

Olemme lähdössä talvella ystäväporukalla pohjoiseen mökkeilemään ja nyt juttelimme mieheni kanssa, että jos reissu on menestys, niin miltä tuntuisikaan vuokrata porukalla talo vaikkapa Toscanasta tai Algarvesta? Tällainen nojatuolimatkustaminen on omiaan nostamaan matkakuumetta, mutta toimii toisaalta myös ihan vain nojatuolistakin käsin. Siksi täytyy laittaa linkki jakoon, koska siitä saattaisi olla iloa muillekin kuin minulle. Elämässä on hyvä olla ripaus unelmointia mausteena.



torstai 25. lokakuuta 2012

Lempeä syksy

Tällä viikolla on ollut loppusyksyn (vai jo alkutalven?) ensimmäiset pakkasaamut. Auton ikkuna on täytynyt raaputtaa jään alta esiin, taivaalla tähdet tuikkivat kirkkaasti ja katuvalot sammuvat vasta hieman ennen kahdeksaa. Ilma on raikas ja kirpeä ja muistan miksi pidänkään pakkasaamuista.

Vuosi sitten jännitin pimenevää syksyä. Sitä edeltävät syksyt olin vielä helsinkiläinen opiskelija, joka ei juuri aamujen pimeyttä huomannut luentojen alkaessa aikaisintaan kymmeneltä. Sen sijaan viime syksy oli ensimmäinen kokonainen syksy sorvin ääressä ja edellistalven pimeys oli tuoreessa muistissa. Silloin taustalla oli vielä pientä haikeutta opiskelijasyksyyn ja Helsinki-syksyyn, josta jäi ensimmäistä kertaa paitsi. Sen sijaan huomaan, että tämä syksy on ollut lempeämpi. On asetuttu, kotiuduttu, totuttu, moni seikka on tullut tutuksi, selkiytynyt ja löytänyt oman uomansa. 

Tervetuloa talvi, meillä on kynttilöitä ja paimentolaismatto valmiina!

maanantai 22. lokakuuta 2012

Nämä päivät lyhyesti

Lauantaina juodaan kahvia suurista mukeista. Puhutaan, puhutaan, nauretaan. Kissanpojat pyörivät jaloissa, ikkunan edessä palaa kynttilä.

Sunnuntaina juodaan kahvia. Meillä on samanlaiset nenät ja kädet. Kissa nappaa maahan pudonneen karamellipaperin suuhunsa. Ikkunasta tulvii lokakuun kelmeä auringonpaista.

Sähköposteissa mietitään joulua, pohjoista, ansioluetteloa, vanhaa siltaa.

Edit. Tämä on sitten jännittävä syksy. Äsken sain kuulla, että maailmaan syntyi tänä aamuna pieni poika. Ihana, odotettu uutinen!

torstai 18. lokakuuta 2012

Julistetaiteen pauloissa

Lahden taidemuseossa on esillä tammikuun 20. päivään saakka ihastuttava, nostalginen ja ajatuksia herättävä Menkäämme elokuviin! -näyttely, joka esittelee suomalaisia elokuvajulisteita aina 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Näyttelyssä on esillä yli 200 julistetta. Silmät bongaavat tuttua elokuvahistoriaa kautta koko menneen vuosisadan: pyöreäkasvoinen Suomisen Olli, kohtalokkaat Ansa Ikonen ja Tauno Palo, runsain määrin latomaisemaa ja poutapilviä, 1960-luvun grafiikkaa ja käpyjä selän alla ja sitten tuoreimpana Aki Kaurismäen Le Havre. Etelä-Suomen Sanomien internet-sivuilla voi äänestää suosikkijulistettaan. Äänestyksessä saa samalla esimakua Menkäämme elokuviin! -näyttelyn tarjonnasta. Siis menkäämme museoon!


Lahden taidemuseossa on myös kutkuttavan mainio museokauppa. Vuosi sitten ostin meille kotiin Come to Finland -seinäkalenterin, joka tarjoaa roiman annoksen suomalaista matkailuhistoriaa vanhojen matkailujulisteiden muodossa. Nostalginen kalenteri toi mukanaan hyvän väriläiskän valkoiseen keittiöömme. Suureksi ilokseni huomasin taidemuseon kaupassa myynnissä samanlaisen kalenterin myös ensi vuodelle ja se lähti empimättä kotiin tammikuuta odottamaan. Come to Finland on nostalgisia matkailutuotteita esittelevä ja myyvä nettisivusto, jossa kannattaa vierailla. Mutta varoituksen sana! Jos olet vähäänkään heikkona kaikenlaiseen nostalgiseen, voi nettisivu todella imaista mukaansa.

tiistai 16. lokakuuta 2012

Maanantai-iltana

Viikonlopun jälkeen ensimmäinen aikainen aamu vie veronsa, vaikka kuinka olisi levännyt parina edellisenä päivänä. Haukotus repii suuta kotimatkalla, autoradiossa soi hiljaa jazz. Niinkin pieni seikka tuntuu miellyttävältä, että maitopurkin tajusi ostaa jääkaappiin jo viikonloppuna, niin maanantaina saa vain astua kotiovesta sisällle ja tulla ulos seuraavan kerran tiistaiaamuna.

Maanantai-illoista on tullut koti-iltoja. Tehdään jotain helppoa ruokaa työpäivän jälkeen, otetaan nokoset, katsellaan televisiota, käydään aikaisin nukkumaan ja päätetään tarttua kaikkiin niihin askariin vasta huomenna, jotka voi huomiselle jättää. Maanantai-illassa on ihan oma tunnelmansa: vähän unelias, mutta kuitenkin leppoisa ja hyvä. Koko viikko on taas alussa.

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Let the Sunshine In

Olimme eilen katsomassa Lahden kaupunginteatterissa Hair-musikaalia. Olin nähnyt musikaalin viimeksi Helsingissä asuessani vuonna 2004, joten oli kiva nähdä se uudelleen ja yhä musikaali teki yhtä suuren vaikutuksen kuin silloinkin. Hippimusikaali on melkoista ilotulitusta värikkyydessään, ja suuressa porukassa on paljon voimaa: itselläni meni kylmät väreet monen tutun kappaleen kohdalla, jotka laulettiin niin, että teatterin seinät kajahtelivat. 

Tässä Hair-musikaalissa parasta oli Hector. Hän esiintyi aikanaan Svenska Teaternin Hår-musikaalissa, joka sai ensi-iltansa vuonna 1969 ja nyt Lahden Hair-musikaalissa hän näytteli toisessa maailmansodassa sokeutunutta veteraania. Samalla nidottiin Hair-sukupolvet yhteen. 

Mielestäni Hair on siitä hieno musikaali, että se sai ensi-iltansa New Yorkissa vuonna 1967 eli se ei ole alunperin ollut nostalginen mennyttä aikaa kuvaava musikaali, vaan se on syntynyt keskellä hippiaatteen aikakautta. Mietin musikaalia katsoessani, että joka sukupolvessa on ollut oma nuorisonsa, joka tahtoo uudistaa vanhoja käytäntöjä. Kaikki eivät ole yhtä radikaaleja, mutta kaikkia on takuulla moitittu aikanaan nykyajan nuoriksi, jossa jo itsessään on juuri se tietynlainen kaiku olipa kyse sitten hameen vaihtamisesta housuihin, hiusten leikkaamisesta lyhyeksi, rock'n roll -musiikista, hippiaatteesta, punkkareista tai skeittaajista. Samoista piireistä on silti aikanaan kasvanut myös niitä aikuisia, jotka tuhahtelevat paheksuvasti nykyajan nuorien suuntaan. Sama kuvio varmaan toistuu jatkossakin sukupolvesta toiseen ja ehkä juuri niin sen pitääkin mennä? 

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Kuinka saada museot ja eteläafrikkalaiset huumemyyjät samaan tekstiin

Saatte varmaan vielä monta postausta aiheesta työt ja niiden etsiminen. Olen juuri pari viimeisintä päivää miettinyt miten ihmeessä löydän töitä taas tammikuusta eteenpäin. Välillä olen ollut murheellinen uhkaavan työttömyyden edessä, koska pidän työnteosta, rutiineista ja tietenkin siitä rahasta myös hengenpitimenä. Siksi olen joskus kyseenalaistanut koko museoalan ja miettinyt, että olisinpa sittenkin pysynyt yläasteen haaveammatissani ja lukenut itseni opettajaksi.  

Olen heitellyt verkkoja vähän joka suuntaan ja juuri kun epätoivo tuntui olevan pahimmillaan, huomaan verkostojen toimivan. Mikään ei ole varmaa vielä, mutta toivoa ainakin on roppakaupalla enemmän. Olin työmatkalla kotikaupungissani. Niinpä niin, kerrankin minulla oli lyhyt työmatka, kun edustin museotani eräässä keskustelu- ja tiedotustilaisuudessa. Tapasin siellä tuttavia aiemmista työyhteisöistä ja keskustelut päätyivät siihen, että kotona lähetin sovitusti ansioluetteloni eteenpäin. Nyt sitten taas toivotaan ja odotetaan.

Verkostoitumisesta puhutaan paljon. Juuri uusimmassa Voima-lehdessä oli artikkeli Piikkilankanörtit, jossa kerrotaan eteläafrikkalaisen tietoyhteiskunnan synnystä huumemyyjien hallinnoimassa lähiössä. Artikkelissa kerrotaan RLabs-yhteisöhankkeesta, joka muun muassa opettaa tietotekniikkaa, yrittäjyyttä ja verkostoitumista. Jälkimmäisestä sanotaan seuraavaa: "Suhteisiin pitää investoida. Ne ovat sosiaalista pääomaa." Tätä voidaan miettiä niin ammatin kuin yksityiselämänkin kannalta. RLabsin hankevetäjä linjaa verkostoitumisen hyvin konkreettisesti:
 "Haluan, että listaatte 50 ihmistä, joita tarvitsette. Miettikää sitten, mitä voisitte tehdä heidän puolestaan. Tilanne on sama kuin maanviljelijällä. Et voi syödä siemeniä heti, vaan panet ne maahan itämään ja saat suuremman sadon."
 Kävipä kuitenkin miten tahansa juuri nyt olen iloinen siitä, miten hyviä ja asiallisia suhteita on syntynyt eri puolille kuluneiden vuosien aikana. Koskaan ei tiedä millä lailla käydään ensin ympäri ja sitten tullaan yhteen.

tiistai 9. lokakuuta 2012

I love your blog

 
 
1. Kiitä linkin kera bloggaajaa , joka antoi tunnustuksen.
2.Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi post it- lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta , vaikka se onkin kerrottu vain post it - lapulla
ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.
 
Tällainen tunnustus tuli 781-410-2-19 Kauppalan Piialta, valtavan kokoinen kiitos! Annan tunnustuksen eteenpäin näille blogeille. Tuulen ja Juntusen naapureille olen jakanut joskus ennenkin tällaisia I love your blog -tyyppisiä palkintoja, mutta nämä kaksi blogia ovat sellaiset kestosuosikkini, että ansaitsevat tunnustuksia useampaan otteeseen:

Juntusen naapurit, koska pidän siitä, kuinka Olina kirjoittaa syksystä ja merestä.

Eniten minua kiinnostaa tie, koska täältä bongaa ison määrän hyvin kirjoitettuja tekstejä kirjoista ja historianopiskelijan arjesta.

Saapasjalan salonki, koska pidän kauniista, kodikkaista kuvista ja lyhyistä teksteistä, joihin on saatu talletettua tunnelma ja hetki.

Tuulen naapurina, koska silmät lepäävät kuvissa ja suupielet nousevat herkästi hymyyn taidokasta sanankäyttöä lukiessa.
 
Veera S., koska Veera on serkkuni ja näin tutun ihmisen blogia lukee aina eri vinkkelistä kuin sellaisen kirjoittajan, jota ei muuten tunne. Veera on vasta muuttanut Mikkeliin opiskelemaan, joten on hauska seurata kuinka uusi arki uudessa ympäristössä on pyörähtänyt käyntiin.
 

maanantai 8. lokakuuta 2012

Ah, polut korpia kiertävät, kaidat


Koko viime viikon tarkkailin säätiedotuksia. Sadetta, sadetta, puolipilvistä, auringonpilkahduksia. Epävakaista yhtä kaikki. Kun perjantai vihdoin koitti ja ajoimme V:n kanssa Keski-Suomeen, satoi vettä taivaan täydeltä ja auto tuntui kulkevan veneen lailla eteenpäin. Tuijotimme ikkunasta pimeää syysiltaa ja mietimme, että tällaisella kelillä ei todellakaan lähdetä mittailemaan pitkospuita. Suureksi onneksemme lauantai avautui poutaisena. Lähdimme jo aamupäivästä ystäväpariskunnan kanssa Leivonmäen kansallispuistoon, jossa kävelimme hieman vajaan seitsemän kilometrin lenkin. Meillä oli rauhallinen tempo ja välillä pidimme evästauonkin, joten aikaa vierähti noin neljä tuntia. Meitä helli kirpeä, aurinkoinen syyspäivä, joka oli ehdottomasti omiaan juuri tällaiseen retkeilyyn.

Palattuamme takaisin ateljeelle leppoisa lauantai jatkui ensin raclette-herkuttelulla ja punaviinillä ja sitten lempeillä ulkosaunan löylyillä ja höyryävällä paljulle. Kuten arvata saattaa, porukka oli valmista kauraa ulkoilun, saunan ja hyvän ruuan jälkeen eikä unta tarvinnut houkutella.

Kuva: Männikkömetsät ja rantojen raidat,
    laaksojen liepeillä koivikkohaat,
    ah, polut korpia kiertävät, kaidat,
    kukkivat kummut ja mansikkamaat!

Nautin tällaisesta vapaa-ajan vietosta todella paljon: metsän rauha ja hiljaisuus, askeleet puiden katveessa kiemurtelevalla polulla, ystävien iloinen seura, syksyn kirpeys nenänpäässä.

torstai 4. lokakuuta 2012

Oma valinta neljällä täytteellä

Minulla on parhaillaan tiivis työpaikan etsintä meneillään. Töitä on onneksi vielä vuoden loppuun asti tiedossa, mutta jo nyt avautuu paikkoja, joissa pystyisi aloittamaan työt heti tammikuussa. Hakemuksia ja ansioluetteloa rustatessa mietin usein, miten niitä luetaan ja mihin kohtiin lukija erityisesti mahtaa tarrautua. Olen hakenut esimerkiksi tiedonhallinnan ja tutkimusavustajan tehtäviin pariin sellaiseen paikkaan, jotka eivät ole kulttuurilaitoksia eivätkä edes lähellä sitä. Hain näitä paikkoja siksi, että arkistoalan työkokemus yritysmaailman puolelta voisi olla hyvä lisä, ja tutkimusavustajana pystyn hyödyntämään jo nyt oppimiani taitoja, vaikka koko muu työmaailma olisikin erilainen. Silti epäröin mahtavatko nämä työnantajat tuhahdella folkloristiikan opinnoille ja museoalan työkokemukselle, joka on kaukana heidän maailmastaan. Tai voiko maisterin tutkinto näyttäytyä heidän silmissään liian korkealta, vaikka minä haen töitä juuri töiden takia eikä tässä yhteiskunnan tilassa pääse valikoimaan pelkkiä kirsikoita kakkujen päältä, valitettavasti.

Työskentelin kerran puoli vuotta poliittisen nuorisojärjestön osa-aikaisena järjestösihteerinä. Sain siitä työkokemusta aika laajasti erilaisista tehtävistä ja erittäin hyvän työtodistuksen, joka pisti hymyilemään leveästi, kun se tupsahti kirjekuoresta silmien eteen. Kyseisessä työssä tehtiin alusta asti selväksi, että järjestösihteerit eivät linjaa, vaan heidän tehtävänsä on huolehtia käytännön asioista ja jättää politikointi muille. Tämä sopi minulle enemmän kuin hyvin, koska en osaa allekirjoittaa minkään puolueen linjauksia täysin omakseni, vaan politiikka on minulle vähän niin kuin tämä, yksi lempilainauksistani:

”Kaupoissa pitäisi olla lihatiskit. Mikä on sellainen yhteiskunta, jossa on tyhjiöpakattua lihaa ja helvetinmoisia käytäviä marketeissa ympäri Vantaata”, Kyrö sanoo. ”Kannatan myös raitiovaunuja, ydinvoimaa, yksityisyritteliäisyyttä ja korkeita veroja. Asialliset hommat pitää yhteiskunnassa hoitaa.”

Raitiovaunut (vihr), ydinvoima (kesk), yksityisyritteliäisy
ys (kok) ja korkeat verot (vas). Sukupolvellamme on yhteinen ongelma: kun mikään aate ei kelpaa, otetaan lisukkeet eri puolueista kuin kebab-pizzerian seisovasta takeaway-pöydästä. Ei ole tehdastyöläisten vasemmistoa, maalaistollojen keskustaa ja omistajaluokan oikeistoa.

On vain oma valinta neljällä täytteellä.


- Tommi Niemisen artikkeli Epäilevä Tuomas (Image 09/2006)

Oma valinta neljällä täytteellä, kannatan. Hain erästä työpaikkaa, jonka todella haluaisin ja huomasin (pienoiseksi kauhukseni), että työpaikasta ilmoittanut ihminen on poliittisesti aktiivinen ja tietysti juuri vastakkaisessa puolueessa kuin missä itse männävuosina työskentelin. Auttamatta nousi mieleen, että kuinka paljon työkokemukseni puolueessa pistää silmään ja millä tavoin. Kuinka paljon politiikalla on merkitystä? Toisaalta ei sellaisia voi ruveta edes sen kummemmin pelkäämään, vaan ennemmin on mentävä tulta kohti.

(Pitäkää mulle peukkuja.)

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Käpertyä hyvyyteen

Ystävä toteaa, että nyt tapahtuu paljon ja on siinä oikeassa.

Uutisten kuunteleminen on paikoin ahdistavaa. Talousnäkymät eivät saa ketään hurraamaan ja kulunutta syksyä kutsutaan jo irtisanomisten syksyksi. Seuraahan tätä taas ylämäki jossain vaiheessa, eikö? Vaikka sitä joutuisikin tovin odottamaan.

Talousuutiset jäävät kuitenkin jossain tyystin toissijaiseksi: synkät uutiset lapsiin kohdistuneesta väkivallasta saavat pelonväreet kulkemaan selkää pitkin. Mietin kuinka tavattoman rohkea se 8-vuotias oli, joka sieppaustilanteessa soitti kännykällä äidilleen ja hätänumeroon, vaikka takuulla pelotti. En taida enää ikinä sanoa, että kännykkä on turha pienillä lapsilla.

Vaikka on viisasta pysyä kärryillä ja tietää mistä puhutaan, tuntuu silti hyvältä keskittyä niihin pieniin hyviin asioihin, joiden vana kulkee kaiken suuren, näkyvän ja kuuluvan alla.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Syyskuiset päivät

Hankitaan syyskasveja, kerätään kiviä, poistetaan rikkaruohot, levitetään katekankaat, asetellaan kivet paikoilleen. Mietitään lunta. Sytytetään tulet hämärtyvässä illassa, ihastellaan käsien jättämää jälkeä. 

Joku sanoi joskus jossain pitävänsä puutarhanhoidosta siksi, että maan muokkaus on sillä tavalla ikiaikaista, ettei se palaa enää pienenkään muokkauksen jälkeen ennalleen. En osaa ollenkaan nauttia pihatöistä noin ylevästi, mutta ajatus on hieno.

Sitten nostetaan peruna: olin kätkenyt maahan kuusi jääkaapissa idännyttä pottua ja takaisin saatiin kolmekymmentäkaksi. Aika reilua. Nautitaan saunan lämmöstä, kuunnellaan talon nurkissa ulvovaa tuulta, kattoa rummuttavaa sadetta. Juodaan teetä, podetaan kurkkukipua.

Töissä näyttelymestari viheltelee kesäillan valssia.

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Kun illat hämärtyvät





Kun olohuoneeseen kannettiin vitriinikaappi ja lattialle heitettiin viileneviä päiviä odotellessa kierrätyskeskuksesta hankittu paimentolaismatto, muuttui sitä jotain loppusilausta kaipaava liian avaralta tuntunut olohuone hetkessä kodikkaaksi. Illan hämärtyessä sytytettiin kynttilät ja ne toivat lähes jouluisen tunnelman. Sitä kai nämä pimeät illat väistämättä aiheuttavat eikä se ole yhtään hullumpaa.  

tiistai 11. syyskuuta 2012

Tapaaminen ja muita juttuja

Ystäväni järjesti tapaamisen porukalle, joista osa ei ollut nähnyt toisiaan lähes kahdeksaan vuoteen. Sen kunniaksi oli syytä avata kuohuviinipullo, istua alas ja puhua paljon, melkein kaikesta aina 1990-luvun lopun kouluvuosista lähtien. Silloin olimme yläasteelaisia, nyt aikuisia ihmisiä ja elämä on heitellyt jokaista vähän erilailla ja eri suuntaan. Ilta jätti hyvän mielen ja on kiva, etteivät ihmiset jää menneisiin vuosiin ja korkeintaan Facebook-kavereiksi, vaan yhteys säilyy tai ainakin löytyy uudelleen, vaikka vettä on ehtinyt välissä jonkin verran virratakin.

Sitten asiasta toiseen ja kolme linkkivinkkiä:

Tämä on hauska kirjoitus tiedostamisesta ja ekologisesta elämäntavasta ja siitä, kun kaikki menee vähän överiksi. Tässä puolestaan on viisaita ajatuksia siitä, millaisia paineita ympäristö saattaa aiheuttaa ja miten tärkeää on silti seurata omaa polkuaan ja omia haaveitaan.Ja täältä löytyy tyylikkäin näkemäni nettikirppis.

lauantai 8. syyskuuta 2012

Katsaus

Ensimmäinen työviikko sujui kuin kahdeksan kuukauden väliä edelliseen pätkään ei olisi koskaan ollutkaan. Kaikki on tuttua ja mukavaa. Pieni museo täyttyy tohinasta, tutut ihmiset pyörivät ympärillä, kahville kokoonnutaan koko porukalla saman suuren pöydän ääreen. Kunpa tähän voisi jäädä kokonaan - vaikka sitten ihan vain digitoimaan. 

Tämä pätkä on vain neljän kuukauden mittainen. Siitä tosin täytyy olla tyytyväinen, koska ainakin loppuvuosi on nyt selkeä. Ensi vuosi sen sijaan on töiden kannalta suuri kysymysmerkki. Ansiosidonnaisella kyllä pärjää ihan kohtuullisesti, mutta minä pidän työnteosta ja siksi toivon, että jotain todella löytyisi. Etsin aina ensisijaisesti tietenkin omaan alaani sopivaa työpaikkaa, mutta jos ne olisivat kiven alla eikä mitään löytyisi, niin silloin kyllä muukin käy.

META: Illanvietto vanhojen ystävien kanssa, hulvaton ja hullu Vadelmavenepakolainen, inspiraatiota kauniista asioista, rakkautta viileään syysilmaan.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Museotädin ikioma vitriini



Olohuoneessa on ollut kolo, joka tekee huoneesta liian avaran ja johon olen etsinyt jo kauan puuttuvaa palasta. Viimein löysin sen Hartolan Tavarataivaasta. Siellä nökötti 1950-luvun vitriinikaappi, jossa on lasiset liukuovet ja tuo pieni siro kaappi oli kuin tehty olohuoneen autiota koloa varten. Viitriinikaappiin päätyivät kaunisselkäisimmät kirjat ja samalla työhuoneen varsinaiseen kirjahyllyyn tuli lisää tilaa. Kaapin päälle nostin Ebba Masalinin koulutaulun rypsistä, mutten ole vielä varma vaihdanko tilalle valistuskoulutaulun vai mummoltani saadun grafiikan vedoksen kotipaikkakuntani eräästä kulkurista. Tai ehkä vaihtelen niitä aina fiiliksen mukaan. 

Jk. Pahoittelen kuvien huonoa laatua. Siksi ne saivat luvan tulla tänne pääasiassa vain mustavalkoisina.

maanantai 3. syyskuuta 2012

Maanantai-iloa

- Sua on odotettu! M hymyili ja rutisti minut halaukseen. Aloitin tänään neljän kuukauden määräaikaisuuden työpaikassa, jossa olin koko viime vuoden. Oli ihana mennä tuttuun työpaikkaan ja palata osaksi työyhteisöä, jossa viihdyin hyvin. Toki työmatka on jälleen pitkä ja syksy kääntyy päivä kerrallaan pimeneväksi, mutta tänään hakiessani tutusta valokuva-arkistossa ensimmäisen valokuvaerän tutun työpisteen ääreen mietin, että jos en ikinä saisi edes jotenkin omaan alaan liittyviä töitä nykyisestä kotikaupungistani, olisin hyvin onnellinen, jos saisin työskennellä näiden ihmisten kanssa jatkossakin.

Vaikka kello soi aikaisemmin kuin kertaakaan työttömän kuukauden aikana, tuntui oikein hyvältä pukeutua aamun hämärässä hameeseen, laittaa silmiin eloa ripsivärillä ja suunnata autolla muun työmatkaliikenteen sekaan. 

Jotkut arkiset asiat ovat aikamoisia onnen rakennuspalikoita.

lauantai 1. syyskuuta 2012

Sellanen ol' Viipuri



Viimeisellä lomaviikolla ennen töiden alkua halusimme tehdä mieheni kanssa jotain kahdestaan, lähteä johonkin muualle ennen kuin asetutaan arkeen ja kotiin. Olimme jo aiemmin puhuneet siitä, että olisi kiva käydä Viipurissa ja niinpä viime keskiviikkoaamuna loikkasimme Lappeenrannassa laivaan ja seilasimme Saimaan kanavaa pitkin Venäjälle. Olimme yön Viipurissa ja palasimme seuraavana iltana laivalla takaisin. Matkustaminen laivalla on toki hitaampaa verrattuna Allegro-junaan, joka suihkaisee kotikaupungistamme Viipuriin hetkessä, mutta meille laivamatka ja Saimaan kanava olivat osa kokonaisuutta. Sulkuja oli kaikkiaan kahdeksan, puolessa välissä ylitettiin valtion raja ja muu aika juteltiin, katseltiin maisemia ja nautittiin lomasta ja aikatauluttomuudesta. Viisi ja puoli laivassa istuttua tuntia suuntaansa ei tuntunut lainkaan pitkältä.

Viipurissa etukäteen suunnittelemamme käyntikohteet olivat Viipurin linna ja Monrepos'n puisto. Lisäksi kävimme Torkkelinpuistossa ja käyskentelimme vanhoja mukulakivisiä katuja pitkin. Viipurissa mennyt aika on vahvasti läsnä ja ehkä juuri historialla ja sen tuntemisella on siihen suurin syy, koska väistämättä tuli keskusteltua paljon siitä, millaista täällä mahtaisi olla, jos vuonna 1944 olisikin käynyt toisenlailla? Viipurissa on paljon vanhoja rakennuksia jäljellä, mutta kokonaiskuva on melko ränsistynyt. Jollain tapaa juuri se ränsistyneisyys ja haikea nostalgisuus teki minuun vaikutuksen. Viipuri oli juuri jotain tällaista: 



 Palasimme torstai-iltana Saimaan kanavaa pitkin takaisin Lappeenrantaan. Elokuun lopun ilta hämärtyi ja taivaalle nousi täysikuu. Laivan muut matkustajat olivat aika eläkeläispainoitteista väkeä ja he viihtyivät ravintolassa, jossa trubaduuri laulatti mummoja yhteislauluilla. Siispä minä ja V kaivoimme matkalaukusta villapaidat yllemme ja nautimme maisemista, tähtitaivaasta ja hämyisestä tunnelmasta laivan tyhjällä yläkannella kunnes pian edessä tuikkivat sataman valot.

perjantai 31. elokuuta 2012

Keräsin kokemuksia

Tällä viikolla olen puhunut 12-vuotiaille koulukiusaamisesta. Siitä, miten pojat huutavat ja matkivat kadulla kävelyä. Siitä, miten tytöt osaavat tähdätä ilkeytensä niin tarkasti, ettei muut sitä huomaa kuin ainoastaan itkuisista silmistä, ja silti sen kaiken edessä tuntee olevansa huono ja riittämätön ja viimein yksin ennen kuin löytää onnekseen uusia ihmisiä. Olen puhunut siitä, millaista on olla erilainen ja mennä uusiin paikkoihin tietäen jo ennalta, että siellä joku saattaa kiusata. Puhunut siitä, millainen voima kohteliaisuudella on, koska ikinä ei tiedä, kuka näistä ihmisistä tulee kymmenen vuoden päästä uudelleen vastaan ja että hänellä tai hänestä voi olla sydämessä muisto - lämmin tai arpinen. Olen miettinyt tarkkaan mitä ja miten 12-vuotiaille voi puhua ja sitten vain toivonut, että varhaisteinien mieliin jäi ajatuksia. (Oli muuten aika jännää.)

Tällä viikolla olen käynyt autiotalossa valokuvaajan, kameran, nauhurin ja autiotaloja tutkivan ihmisen kanssa. Olen astunut sisään avoimeksi jätetystä ovesta, säikähtänyt notkolla olevaa kattoa, ihastellut miten monta kaunista kaakeliuunia onkaan keskellä metsää eikä niissä ole palanut tulia yli kahteenkymmeneen vuoteen (sen sijaan jokaiseen uuniin on jätetty puut ja sytykkeet valmiiksi) ja ihastellut tapetteja, säikkynyt kolahduksia ja surrut ajan hampaan voimaa. 

Tällä viikolla olen loikannut Lappeenrannasta laivaan ja matkustanut mieheni kanssa Saimaan kanavaa pitkin Viipuriin.Ihastuin kaupunkiin, jossa mennyt aika on niin vahvasti läsnä, että ensimmäistä kertaa minulle nousi kaupungissa kadulla mieleen kysymys kummitteleekohan täällä? Olen kävellyt mukulakivikaduilla, nähnyt taloja, joissa on eletty suomalaista elämää kuten Mikkelissä, Kuopiossa tai missä vain rajan tällä puolen, olen kiivennyt linnan torniin ja olen suudellut Monrepos'n kaarisillalla. Olen noussut Suomenlahdelta Saimaalle lähes 80 metriä laivalla sulku toisensa jälkeen, ylittänyt rajan ja hyräillyt kansanlauluja, katsellut miten elokuinen ilta laskeutuu ja viimein kaukana loistavat sataman valot.

Tällä viikolla olen kokenut monta hienoa elämystä. Tämän jälkeen on hyvä rauhoittua taas kotiin, kunnostaa kukkapenkki ja silittää hame, sillä maanantaina alkaa taas arki.

torstai 23. elokuuta 2012

Hyviä hetkiä

Viime päivinä olen toiminut omenahillon maistajana, lahjoittanut sotaveteraaneille rahaa, kirjoittanut menneistä vuosista. Olen huomannut, miten hyvin verkostot toimivat, olen painanut Lähetä-nappia ja olen kokenut pienen ihmeen. Olen istunut nuotion ääressä ystävien kanssa, huomannut olevani suuren luottamuksen arvoinen, pitänyt mustaa kissanpentua sylissä, joka kiepsahti kerälle ja rupesi kehräämään. 

Ensi viikolla seilaan kauniilla Saimaalla ja sitten ihan kohta olen taas vanhassa tutussa työpaikassa. Ja oikeastaan jo vähän odotan sitä.
  


keskiviikko 22. elokuuta 2012

Opettajatar

Äitini käsityöateljee sijaitsee vanhassa kyläkoulussa. Hirsiseinät ovat nähneet liitutaululle raaputettuja laskuja, nurkkaan pistettyjä oppilaita, kuusijuhlan näytelmiä, aamuhartauksia, jaettuja todistuksia. Ja nyt täällä on käsityöpaja.

Joskus kuulee kysyttävän kummitteleeko täällä. Jo vain. Jos täällä istuu aivan hiljaa itsekseen, kuulee välillä askeleita. Tuliko joku? Kun kurkistaa eteiskäytävään, ei kuitenkaan ketään näy missään. "Tule kahville", huikkaa äiti silloin keittiöstä kahvkuppinsa äärestä tyhjälle käytävälle. Toisinaan joku kävelee yläkerrassa ja askeleiden kuuntelija tietää, ettei siellä ole ketään. Me puhumme koulun vanhasta opettajattaresta eikä kukaan pelkää häntä, vaikka monet meistä ovat hänet kuulleetkin. Ehkä se johtuu vanhan koulun tunnelmasta, sillä täällä on aina ollut lapsia ja heidän iloista energiaansa, joka on jäänyt, vaikka talon käyttötarkoitus on muuttunut.

"Vanha talo elää", opetti äiti minulle ja siskolleni jo lapsena, kun ihmettelimme kotimme seinien narahduksia ja pakkasen paukahteluja. Vanha talo taitaa elää myös mennyttä aikaa.