Oivaltamista

Kun voisikin aloittaa jokaisen aamun näin, tuijottamalla jäätynyttä Itämerta. 

Kirjailijattaren kauniista blogista silmiin osui erityisen tarkasti tuo lause ja minä ajattelen, että niinpä. En ole vielä kyllästynyt talveen. Pakkaslumi ja aurinko saavat puolestani jatkaa voittokulkuaan vielä pääsiäisen yli. Ja jos sitten hypättäisiin loskan yli suoraan vihertäviin nurmikkoihin, niin olisipa kerrassaan täydellistä. 

Ja sitten varsinainen yllätys tässä tiettyyn aihepiiriin jämähtäneessä blogissani: työasiat ovat alkaneet pyöriä jälleen kiivaasti mielessä pienen helpottavan tauon jälkeen, jonka nykyinen työsarkani toi tullessaan. Tiedottajan pestini päättyy kesäkuun lopussa, vaikka jatkoa saattaa seurata rahoitusten varmistuessa. Kuitenkin kuluneen kevään aikana olen ymmärtänyt, että museo-, arkisto- ja kulttuuriala on juuri se, jolla haluaisin työllistyä. Selaan jälleen eri paikkakuntien työpaikkailmoituksia ja mietin koulutusvaihtoehtojakin. Kannattaisiko suorittaa arkistotyöhön paremmin pätevöittävä tutkinto? Arkistolaitoksen kautta se hoituisi helposti, mutta silti mietityttää omasta selkänahasta revittävät rahat tutkintoa varten. Vai olisiko järkevää lähteä kurssille opiskelemaan taitto-ohjelmien käyttöä? Millaiset mahdollisuudet olisi työllistyä paremmin ja mistä ne mahdollisuudet löytyisivät?

Ehkä matkustan tuijottamaan jäätynyttä Itämerta.

Parasta ja hienointa työn puolestä tänä keväänä on ollut kuitenkin oivallus siitä, että minä todella opiskelin kuusi ja puoli vuotta oikeaa alaa.

Kuusamon kutsu

Viime viikko vierähti Kuusamossa. Seitsemän hengen seurueen matka taittui kätevästi suurella autolla ja perillä odotti tuttaviemme kaunis kelohonkainen mökki, joka ihastutti meidät jo vuosi sitten. Ja niin ihastutti pohjoisen luontokin, jälleen kerran. Rukan huipulta avautui näkymä kauas horisonttiin ja Kuntivaaralla koko tienoo, puut, kota ja kaikki olivat piiloutuneet paksun tykkylumen alle kevättä odottamaan. Latu luisti suksen alla ja vauhdin hurmaa koettiin niin laskettelurinteessä kuin kelkkaurallakin. Illalla lihakset lämpenivät saunan lempeissä löylyissä, jonka jälkeen pöydän ääreen kokoontui naurava lautapeliseurue jos toinenkin. Edelleen pyrskähtelen itsekseni nauramaan, kun jokin reissussa lohkaistu juttu tulee mieleen. Se jos mikä lienee onnistuneen matkan merkki.

Matkalla pohjoiseen

Laukut ovat jo lähes lähtövalmiina ja pursuavat ulkoiluvarusteita, goretex-kenkiä ja legginsejä. Auton takakontista löytyy parit lumikengätkin, jotka nappasin töistä lainaan. Mukaan lastataan lisäksi lautapelejä ja erityistä hetkeä varten säästetty skumppapullo. Eilen postilaatikosta löytyi avaimet tuttavien tunnelmalliseen kelohonkamökkiin. 

Minä otan työt mukaan myös, mutta ainakin etätöiden mahdollisuus näyttää pian parhaat puolensa, kun kotitoimiston tai vanhan tehtaan uumenista löytyvän toimipisteen sijaan konetta näpyttelee takkatulen lämmössä tunturin juurella.

Ehkä käännän radiosta keskiviikkona vielä Luontoillan päälle ja fiilistelen.

Ajasta

Opiskeluaikaan jokainen viikko oli erilainen. Luentoja oli muutama viikossa, mutta niiden lisäksi päiviin mahtui kirjastoa, ryhmätöitä, lounastreffejä ja paljon järjestötoimintaa. Kalenteri oli aina käden jatkeena. Kun valmistuin yliopistosta reilut kaksi vuotta sitten, työllistyin kahdeksi vuodeksi digitointihankkeisiin. Kalenteri jäi hetkessä toissijaiseksi, kun epäsäännöllinen viikkorytmi vaihtui virka-ajaksi. Maanantaista perjantaihin menin aina aamukahdeksalta töihin, jossa homma jatkui siitä mihin edellispäivänä jäätiin. Iltapäivällä neljältä tietokone pois päältä ja kotiin. Sellaisen rytmin rinnalla on tosi helppo muistaa muut menot ja tapahtumat.

Nyt työrytmi on taas uudenlainen ja muistuttaa vahvasti opiskeluaikoja. Palaverit ja työmatkat löytyvät niin Google-kalenterista kuin manuaalisestakin kalenterista, ihanan monipuolinen to do -lista muistiinpanoineen sen sijaan majailee punakantisessa vihkosessa ja tämän lisäksi minulla on kaksi kirjoitusprojektia, joita työstän viikottain eteenpäin. Kun rautoja on monta tulessa, olen jo kaksi kertaa unohtanut mennä fysioterapiaan, joka kuitenkin kohdallani on ollut aika säännöllinen juttu jo kaksikymmentäseitsemän vuotta - ehkä se siksi unohtuukin niin helposti. Kalenteri on opeteltava uudelleen. Ja laitettava kenties kännykkä muistuttamaan ensi viikon fysioterapia-ajasta.

***

Nyt on maaliskuu, ihan oikea kevätkuu. Räystäältä roikkuu painava vettä tiputteleva lumipeitto, joka humahtaa minä hetkenä hyvänsä alas ja sen jälkeen me pääsemme kotoa ulos lapion avulla. Aamuisin on valoisaa ja kun iltaisin valoa riittää kuuteen asti, on se minulla pimeän voittamisen raja. Nyt valo kajastaa vielä seitsemänkin tienoilla ja kevätpäivän tasaukseen on kaksikymmentä päivää.