perjantai 30. maaliskuuta 2012

Sinullen vitsa, minullen kakkara!

Tulevana sunnuntaina on palmusunnuntai. Meillä tunnettu virpominen periytyy ortodoksisesta perinteestä, jossa pyhillä oksilla virpominen on tehty palmusunnuntain kunniaksi. Näillä leveyksillä pääsiäisen aikaan ainoa elävä oksa on paju, joka korvaa luontevasti etelän palmunoksat. Virpominen on karjalainen tapa, joka levisi sodan jälkeen myös muualle Suomeen. Virpominen on suoritettu aikanaan pyhäpuvussa, sillä pukeutuminen noidaksi alkoi yleistyä vasta 1980-luvulla. Virpomisesta on pyydetty aina palkkaa, jota on maksettu ruokana, kananmunina, rahana tai jopa viinana. Entisaikaan palkka haettiin vasta viikon kuluttua pääsiäisenä. Nykyinen palmusunnuntain virpomisperinne saa vahvasti vaikutteita muista kulttuureista kuten amerikkalaisesta Halloween-juhlasta, mutta punainen lanka on edelleen sama: hyvän onnen ja terveyden toivottaminen.

Lapsuuden jälkeen palmusunnuntain virpomisperinne on jäänyt kaukaiseksi. Näin ainakin käytännön tasolla, sillä teoriassa pääsiäisperinteet ovat hyvinkin tuttuja opiskeluvuosilta. Asuessani Helsingin Punavuoressa luonani käytiin kerran virpomassa. Pienet noidat seisoivat oven takana ja aloittivat tutun lorun heti avattuani oven. Folkloristin sydän hypähti ilosta!

Viime syksynä muutimme kotikaupunkimme eräälle rivitaloalueelle. Naapurin lapset kertoivat lähtevänsä virpomaan tulevana sunnuntaina ja me olemme varautuneet munilla ja lakupatukoilla noitien vierailuihin, mutta millaista noitaryntäystä lähiossä saa odottaa? Emme tunne alueella muita lapsia kuin nämä naapurissa asuvat sisarukset, mutta onko kaupunkilaislapsilla tapana käydä virpomassa tuntemattomien luona? Toivottavasti on, sillä minä pidän virpomisperinteestä ja vaihtaisin mielelläni suklaamunia pajunoksiin.

Virpoin, varpoin,
tuoreeks' terveeks'.
Rikkaaks, rakkaaks,
vanhaks, vakkaaks.
Me virvon viisahaks,
taputtelen taitavaks!
Ottelen oluven päälen,
rahan päälen rapsuttelen.
Näin me tänne tullessain
kekoja kiräpäitä,
tasapäitä aartehiitä.
Riiheltänne rikkaaks,
aitaltanne autuaaks,
kujaltanne kuuluisaks;
lehmältänne voiliseks,
lampaaltanne villa kopra,
kanastanne munainen,
taikinastanne piirainen,
vuodeks vappaaks,
neteliksi velkapääksi,
sinullen vitsa,
minullen kakkara!

- Ch. Europaeus, Jaakkima 1855

torstai 29. maaliskuuta 2012

Hän haluu huussin



Olen romantikko, parantumattomasti.

Toissapäivänä postilaatikkoon kolahti Maalla-lehden uusin numero. Maalla tekee tehtävänsä, sillä aina sitä lukiessa tulee tunne, että minäkin haluan puutaloon, jossa on ruutuikkunat, puuhella ja pihalla syreenipensas. Ehkä pari lammasta lähiniityllä kesäisin. Riippumatto koivujen välissä ja iltapäiväkahvit pihapöydän ääressä. Tunne on niin tulvillaan nostalgiaa ja idyllinkaipuuta, että itsekin tietää mielikuvien ja haaveiden olevan harhaa, ainakin osittain. Tosiasiassa maaseudun asukkaat ovat nähneet melkoisesti vaivaa talojensa eteen ennen kuin niihin on saatu sisustuslehtien artikkeleista tuttua tanskalaista valkeutta, rouheaa rustiikkia ja iso pöytä keskelle salia, jonka ympärille ystävät kokoontuvat illanviettoon. Mielikuvien ulkopuolelle jää usein kaikki se muu maaseudun elämä kuten välimatkat, talven pimeys, lumityöt ja lämmitystyöt. Siksi pidemmälle ajateltuna elo rivitalossa S-marketin kupeessa on aika helppoa ja miellyttävää, vaikka ruutuikkunat ja puuhella puuttuvatkin. On meillä kuitenkin keinutuoli.

Romantiikkaa on monenlaista. Teini-iässä luin Kaari Utrion romaaneja vinttihuoneessa ja rakastuin kirjojen ritareihin, yksi toisensa jälkeen. Ihastuksen kohteeksihan moiset on selvästi tarkoitettu, sillä ainahan Utrion kirjoissa ritarit ovat pitkiä, rauhallisia hämäläisiä, joilla on vedensiniset silmät ja jotka sulkevat sankarittaret karhumaiseen syleilyyn. Se oli 16-vuotiaalle tytölle kuin hunajaa syöttäisi. Vaikka myöhemmin elämän realiteetit iskivät vastaan (Mitä! Eikö ne tulekaan hakemaan hevosella?), niin hauskaa on se, että teini-iän haavekuvista ainakin ripaus toteutui: oma mieheni on pitkä ja rauhallinen ja hänellä on vedensiniset silmät. Ja vaikka miekan ja peitsen heiluttelun sijaan mies työskentelee katsastusasemalla, niin lempinimeni hänelle oli heti selvä huomatessani piirteiden yhdenmukaisuuden: Niklas Tavast, tietenkin!

Muistan, kuinka eräs tuttavani sanoi vuosia sitten juuri tuosta Utrion kirjojen ruokkimasta romantiikasta, että eihän se ole mitään oikeaa elämää. Ei takuulla olekaan. Sen vuoksi uskallan myös epäillä, että suomalaisissa maalaistaloissa on useammin tuvassa loisteputkilamppu ja pöydällä ruudullinen vahakangasliina, jonka ruutujen risteyskohdissa on hedelmien kuvia. Viis valkoiseen shaaliin käpertymisestä, taljoista ja räiskyvistä takkatulista. Näistä tosiseikoista huolimatta meillä useilla (tai no, ainakin minulla) on arkisten asioiden keskellä tarve romantiikkaan, kauneuteen ja lämpimiin mielikuviin. Ne ruokkivat haaveita ja myös hyvää mieltä. Siksi on helppo poimia arjen mauteeksi suloisia ja idyllisiä tunnelman palasia, joita kirjat, blogit, lehdet ja elokuvat tarjoavat. Tai Jukka Poika:

Aamukasteinen niitty ja paljaat jalat,
ja lampaat jo märehtii aamiaistaan.
Kerran joka hyvää elämää maistaa,
ymmärtää kyllä maalaisnaista.

Hän haluu huussin.
Hän haluu kasvimaan.
Hän haluu lampaan.
Hän haluu lammashaan.
Enkä mä pane vastaan.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Rakennuspalikat mukaan ja eteenpäin

Kesäaamut ja syysillat. Kynttilöitä, sateen jälkeistä tuoksua. Insinööri. Pieni kotikaupunki. Haaveita. Museot, folklore ja koko kulttuuriala - ja ne harmaat hiukset, joita se välillä aiheuttaa. Kotiseutu. Järvimaisema. Suklaata ja varsinkin minttusuklaata. Ystäviä. Kunnon nauruja. Tarinoita. Check!


Tervetuloa mukaan!