Käpertyä hyvyyteen

Ystävä toteaa, että nyt tapahtuu paljon ja on siinä oikeassa.

Uutisten kuunteleminen on paikoin ahdistavaa. Talousnäkymät eivät saa ketään hurraamaan ja kulunutta syksyä kutsutaan jo irtisanomisten syksyksi. Seuraahan tätä taas ylämäki jossain vaiheessa, eikö? Vaikka sitä joutuisikin tovin odottamaan.

Talousuutiset jäävät kuitenkin jossain tyystin toissijaiseksi: synkät uutiset lapsiin kohdistuneesta väkivallasta saavat pelonväreet kulkemaan selkää pitkin. Mietin kuinka tavattoman rohkea se 8-vuotias oli, joka sieppaustilanteessa soitti kännykällä äidilleen ja hätänumeroon, vaikka takuulla pelotti. En taida enää ikinä sanoa, että kännykkä on turha pienillä lapsilla.

Vaikka on viisasta pysyä kärryillä ja tietää mistä puhutaan, tuntuu silti hyvältä keskittyä niihin pieniin hyviin asioihin, joiden vana kulkee kaiken suuren, näkyvän ja kuuluvan alla.

Syyskuiset päivät

Hankitaan syyskasveja, kerätään kiviä, poistetaan rikkaruohot, levitetään katekankaat, asetellaan kivet paikoilleen. Mietitään lunta. Sytytetään tulet hämärtyvässä illassa, ihastellaan käsien jättämää jälkeä. 

Joku sanoi joskus jossain pitävänsä puutarhanhoidosta siksi, että maan muokkaus on sillä tavalla ikiaikaista, ettei se palaa enää pienenkään muokkauksen jälkeen ennalleen. En osaa ollenkaan nauttia pihatöistä noin ylevästi, mutta ajatus on hieno.

Sitten nostetaan peruna: olin kätkenyt maahan kuusi jääkaapissa idännyttä pottua ja takaisin saatiin kolmekymmentäkaksi. Aika reilua. Nautitaan saunan lämmöstä, kuunnellaan talon nurkissa ulvovaa tuulta, kattoa rummuttavaa sadetta. Juodaan teetä, podetaan kurkkukipua.

Töissä näyttelymestari viheltelee kesäillan valssia.

Kun illat hämärtyvät

Kun olohuoneeseen kannettiin vitriinikaappi ja lattialle heitettiin viileneviä päiviä odotellessa kierrätyskeskuksesta hankittu paimentolaismatto, muuttui sitä jotain loppusilausta kaipaava liian avaralta tuntunut olohuone hetkessä kodikkaaksi. Illan hämärtyessä sytytettiin kynttilät ja ne toivat lähes jouluisen tunnelman. Sitä kai nämä pimeät illat väistämättä aiheuttavat eikä se ole yhtään hullumpaa.  

Tapaaminen ja muita juttuja

Ystäväni järjesti tapaamisen porukalle, joista osa ei ollut nähnyt toisiaan lähes kahdeksaan vuoteen. Sen kunniaksi oli syytä avata kuohuviinipullo, istua alas ja puhua paljon, melkein kaikesta aina 1990-luvun lopun kouluvuosista lähtien. Silloin olimme yläasteelaisia, nyt aikuisia ihmisiä ja elämä on heitellyt jokaista vähän erilailla ja eri suuntaan. Ilta jätti hyvän mielen ja on kiva, etteivät ihmiset jää menneisiin vuosiin ja korkeintaan Facebook-kavereiksi, vaan yhteys säilyy tai ainakin löytyy uudelleen, vaikka vettä on ehtinyt välissä jonkin verran virratakin.

Sitten asiasta toiseen ja kolme linkkivinkkiä:

Tämä on hauska kirjoitus tiedostamisesta ja ekologisesta elämäntavasta ja siitä, kun kaikki menee vähän överiksi. Tässä puolestaan on viisaita ajatuksia siitä, millaisia paineita ympäristö saattaa aiheuttaa ja miten tärkeää on silti seurata omaa polkuaan ja omia haaveitaan.Ja täältä löytyy tyylikkäin näkemäni nettikirppis.

Katsaus

Ensimmäinen työviikko sujui kuin kahdeksan kuukauden väliä edelliseen pätkään ei olisi koskaan ollutkaan. Kaikki on tuttua ja mukavaa. Pieni museo täyttyy tohinasta, tutut ihmiset pyörivät ympärillä, kahville kokoonnutaan koko porukalla saman suuren pöydän ääreen. Kunpa tähän voisi jäädä kokonaan - vaikka sitten ihan vain digitoimaan. 

Tämä pätkä on vain neljän kuukauden mittainen. Siitä tosin täytyy olla tyytyväinen, koska ainakin loppuvuosi on nyt selkeä. Ensi vuosi sen sijaan on töiden kannalta suuri kysymysmerkki. Ansiosidonnaisella kyllä pärjää ihan kohtuullisesti, mutta minä pidän työnteosta ja siksi toivon, että jotain todella löytyisi. Etsin aina ensisijaisesti tietenkin omaan alaani sopivaa työpaikkaa, mutta jos ne olisivat kiven alla eikä mitään löytyisi, niin silloin kyllä muukin käy.

META: Illanvietto vanhojen ystävien kanssa, hulvaton ja hullu Vadelmavenepakolainen, inspiraatiota kauniista asioista, rakkautta viileään syysilmaan.

Museotädin ikioma vitriini

Olohuoneessa on ollut kolo, joka tekee huoneesta liian avaran ja johon olen etsinyt jo kauan puuttuvaa palasta. Viimein löysin sen Hartolan Tavarataivaasta. Siellä nökötti 1950-luvun vitriinikaappi, jossa on lasiset liukuovet ja tuo pieni siro kaappi oli kuin tehty olohuoneen autiota koloa varten. Viitriinikaappiin päätyivät kaunisselkäisimmät kirjat ja samalla työhuoneen varsinaiseen kirjahyllyyn tuli lisää tilaa. Kaapin päälle nostin Ebba Masalinin koulutaulun rypsistä, mutten ole vielä varma vaihdanko tilalle valistuskoulutaulun vai mummoltani saadun grafiikan vedoksen kotipaikkakuntani eräästä kulkurista. Tai ehkä vaihtelen niitä aina fiiliksen mukaan. 

Jk. Pahoittelen kuvien huonoa laatua. Siksi ne saivat luvan tulla tänne pääasiassa vain mustavalkoisina.

Maanantai-iloa

- Sua on odotettu! M hymyili ja rutisti minut halaukseen. Aloitin tänään neljän kuukauden määräaikaisuuden työpaikassa, jossa olin koko viime vuoden. Oli ihana mennä tuttuun työpaikkaan ja palata osaksi työyhteisöä, jossa viihdyin hyvin. Toki työmatka on jälleen pitkä ja syksy kääntyy päivä kerrallaan pimeneväksi, mutta tänään hakiessani tutusta valokuva-arkistossa ensimmäisen valokuvaerän tutun työpisteen ääreen mietin, että jos en ikinä saisi edes jotenkin omaan alaan liittyviä töitä nykyisestä kotikaupungistani, olisin hyvin onnellinen, jos saisin työskennellä näiden ihmisten kanssa jatkossakin.

Vaikka kello soi aikaisemmin kuin kertaakaan työttömän kuukauden aikana, tuntui oikein hyvältä pukeutua aamun hämärässä hameeseen, laittaa silmiin eloa ripsivärillä ja suunnata autolla muun työmatkaliikenteen sekaan. 

Jotkut arkiset asiat ovat aikamoisia onnen rakennuspalikoita.

Sellanen ol' Viipuri

Viimeisellä lomaviikolla ennen töiden alkua halusimme tehdä mieheni kanssa jotain kahdestaan, lähteä johonkin muualle ennen kuin asetutaan arkeen ja kotiin. Olimme jo aiemmin puhuneet siitä, että olisi kiva käydä Viipurissa ja niinpä viime keskiviikkoaamuna loikkasimme Lappeenrannassa laivaan ja seilasimme Saimaan kanavaa pitkin Venäjälle. Olimme yön Viipurissa ja palasimme seuraavana iltana laivalla takaisin. Matkustaminen laivalla on toki hitaampaa verrattuna Allegro-junaan, joka suihkaisee kotikaupungistamme Viipuriin hetkessä, mutta meille laivamatka ja Saimaan kanava olivat osa kokonaisuutta. Sulkuja oli kaikkiaan kahdeksan, puolessa välissä ylitettiin valtion raja ja muu aika juteltiin, katseltiin maisemia ja nautittiin lomasta ja aikatauluttomuudesta. Viisi ja puoli laivassa istuttua tuntia suuntaansa ei tuntunut lainkaan pitkältä.

Viipurissa etukäteen suunnittelemamme käyntikohteet olivat Viipurin linna ja Monrepos'n puisto. Lisäksi kävimme Torkkelinpuistossa ja käyskentelimme vanhoja mukulakivisiä katuja pitkin. Viipurissa mennyt aika on vahvasti läsnä ja ehkä juuri historialla ja sen tuntemisella on siihen suurin syy, koska väistämättä tuli keskusteltua paljon siitä, millaista täällä mahtaisi olla, jos vuonna 1944 olisikin käynyt toisenlailla? Viipurissa on paljon vanhoja rakennuksia jäljellä, mutta kokonaiskuva on melko ränsistynyt. Jollain tapaa juuri se ränsistyneisyys ja haikea nostalgisuus teki minuun vaikutuksen. Viipuri oli juuri jotain tällaista: 

 Palasimme torstai-iltana Saimaan kanavaa pitkin takaisin Lappeenrantaan. Elokuun lopun ilta hämärtyi ja taivaalle nousi täysikuu. Laivan muut matkustajat olivat aika eläkeläispainoitteista väkeä ja he viihtyivät ravintolassa, jossa trubaduuri laulatti mummoja yhteislauluilla. Siispä minä ja V kaivoimme matkalaukusta villapaidat yllemme ja nautimme maisemista, tähtitaivaasta ja hämyisestä tunnelmasta laivan tyhjällä yläkannella kunnes pian edessä tuikkivat sataman valot.