Huomenna ensimmäinen päivä uutta kuuta

Blogi on meinannut jäädä kesän jalkoihin, mutta täällä ollaan kyllä. Tietokoneen ruudun tuijottamisen sijaan olen nukkunut pitkiä yöunia, saunottanut erästä morsianta koivun- ja oluentuoksuisessa morsiussaunassa, nauttinut tanssilavan nostalgiasta, syönyt ystävän kanssa munkkia torilla ja uppoutunut Kathryn Stockettin Piiat-kirjaan, josta pidin valtavasti.

Nyt edessäni on ensimmäinen työttömyyskuukauteni ikinä. Vaikka sitä kestää onneksi vain kuukauden ja vaikka museo- ja kulttuurialan pätkätyöläisen on hyvä tottua siihen, että työttömyysjaksoja tulee toisinaan, niin kyllä se vähän korvaani kalskahtaa. Olen aina pitänyt työnteosta. Toki on tylsiä työpäiviä ja väsyneitä aamuja ja epätoivoisia työmatkoja lumipyryssä sun muuta, mutta silti ehdottomasti koen työnteon elämää ja arkea kivasti täydentävänä asiana enkä millään tavoin välttämättömänä pahana tai pakkopullana. Ehkä kuukausi vierähtää nopeammin kuin huomaankaan, sillä niinhän se aina, ja sitten olen taas tietokoneen ääressä koko loppuvuoden.

Lomalla viimeinkin

- Mitä ne sitten tekee, kun on viimeinen aamu? kysyn mieheltä aikaisin tänä aamuna.

- Sitten ne vaan puhaltelee nollia, sanoo mies ja puhaltaa etusormen ja peukalon muodostaman rinkulan läpi.

Tj kolme, tj kaksi, tj yksi! Ja tänään minä siis vihdoin puhaltelen nollia, sillä kauan odotettu loma alkaa. Edessä onkin hieman erilainen loppukesä, koska varsinaista lomaa on puolitoista viikkoa, ja sitten teen kaksi työpäivää museolla, johon tämä museopätkä päättyy. Elokuu on työtön kuukausi kunnes uusi neljän kuukauden museopätkä taas alkaa syyskuussa. Onneksi loppuvuodeksi on töitä, sillä nyt pystyn suhtautumaan elokuuhun oikeasti ikään kuin lomana. Pari viikkoa sitten sattuneen auto-onnettomuuden jälkeen olen tehnyt pitkiä päiviä ja herännyt aamuisin viideltä ehtiäkseni junaan, joten loma tulee nyt todella hyvään saumaan.

Nyt en hetkeen mieti töitä, vaan muun muassa näitä: lavatanssit, mökki, rantasauna, ystävät, retki kirpputoreille, juhlat.

Lisäksi uppoudun näihin: Kathyn Stockettin kirjaan Piiat, joka onnistui tempaisemaan mukaansa ensimmäisiltä sivuilta lähtien ja sen jälkeen Kjell Westön kirjaan Älä käy yöhön yksin, ihan vain koska se on Kjell Westön kirja.

Ja sitten aion fiilistellä näitä: vaaleita kesäöitä, sateen rummutusta peltikatolla, järvimaisemaa, pitkiä hitaita aamuja, lomaa.

Joutenoloa

Takana on varmaan vauhdikkain viikonloppu aikoihin. Kotipuolessa vietettiin Joutsan Joutopäiviä. Nimi viittaa lepäilyyn, joutenoloon, mutta lepäilyä Joutopäivät eivät ole ollenkaan. Perjantaina jammailtiin Elokuun tahdissa. Lauantaina muutaman tunnin unien jälkeen koko perhe työllistyi äidin ateljeella, jossa paistettiin lettuja, painettiin tiskirättejä, palveltiin asiakkaita ja viihdyttiin kansanpelimanni Topi Rajalan musiikin äärellä. Ja välillä minä karkasin Joutsan keskustaan vetämään jo kolmatta kertaa kulttuurikävelyä, joka keräsi lähes 26 osallistujaa mukaansa, mikä oli melkoinen yllätys.

Kun sitten ateljeen ovet saatiin vihdoin iltapäivällä säppiin, loikattiin ykkösiin ja riennettiin hääjuhliin. Ja mitkä juhlat ne olivatkaan! Hääpari kihlautui 27 vuotta sitten. Sen jälkeen heille on siunaantunut neljä lasta, joista vanhin on 19-vuotias ja nyt he menivät naimisiin perinteisin menoin. Häissä oli suuri joukko tuttuja kyläläisiä ja niin hyvä tunnelma, että kaikkien kasvoilla loistivat hymyt. Ja kun pari tanssi häävalssinsa niin varmoin askelin kuin vain elämää nähneet ja kauan yhdessä olleet voivat tanssia, kyyneltyivät silmäkulmat ja pari sai valtavia hurrauksia osakseen. Ilonpito jatkui pitkälle aamuyöhön.

Sunnuntai olikin sitten hiljaisempi, kuten arvata saattaa. Koko Joutsa tuntui vaipuvan Joutopäivien jälkeiseen raukeuteen, ateljeen ovensuussa roikkuva kello kilahti harvemmin ja lettupannu tirisi verkkaisemmin.

Heinäkuun yhdestoista

Kolme vuotta sitten heinäkuun yhdentenätoista päivänä olin ystävieni kanssa viettämässä iltaa. Oli vauhdikasta ja hauskaa ja sitten yhtäkkiä minä törmäsin pitkään mieheen. Pyysin anteeksi ja mies nauroi ja sanoi "Törmäillään toistekin!" Ja myöhemmin illalla hän pyysi minua tanssimaan ja antoi minulle puhelinnumeronsa. En silloin arvannut mihin se tie veisi.

Vuosi sitten heinäkuun yhdentenätoista päivänä sama pitkä mies tuli yhteiseen kotiimme työpäivän jälkeen sylissään niittykukista solmittu kimppu. Hän polvistui eteeni ja pyysi minua vaimokseen.

Tänään jääkaapissa odottaa pieni kuohuviinipullo, jonka me nautimme pitkän miehen kanssa illalla pitkospuiden päässä kodassa, jossa sormukset vaihdettiin vuosi sitten. Ilmassa on valtavasti rakkautta ja hyvää oloa. Paljon kauniita sanoja, yhteisiä unelmia ja turvallisuutta.

- Onneksi törmäsin kaikista maailman ihmisistä juuri sinuun, sanon ja hymyilen.

Viikko

Onnettomuuden jälkeinen viikko oli kaikin puolin väsyttävä. Olin odottanut pian alkavaa lomaa jo muutenkin ja varmaan siksi antanut hieman periksi sille, että enää ei ole kovin montaa aikaista aamua. Sitten yhtäkkiä työpäivät pitenivät 12-tuntisiksi junien takia. Heräsin aamuisin viideltä ja tulin kotiin iltakuudelta. Ehkä jollekin muulle se ei tuntuisi missään, mutta minä olin aika uupunut. Onneksi tälle viikolle sain isän auton lainaan, niin ehdin iltaisin valmistua tulevana lauantaina järjestettävään kulttuurikävelyyn. Miten voikin kaikki kasaantua juuri siihen pisteeseen, kun on jo muutenkin kiire? Lohduttavaa on se, että enää on vain reilu viikko töitä ja sitten kirmaan kesälaitumille. Voi, miten lomaa onkaan odotettu!

Muut esille tulevat asiat: on juhlittu polttareita, saatu kukkia, mietitty tulevia, muisteltu menneitä, naurettu, pohdittu työasioita.

Yhtäkkiä

Lauantaina illansuussa ajoin hiekkatietä pitkin. Aurinko paistoi, radiossa soi hyvä musiikki ja olin onnellinen ympärillä hehkuvasta keskikesästä ja matkalla mieheni ja ystävien seuraan viettämään iltaa. 

Yhtäkkiä irtosora tempaisi auton mukaansa, se suistui tieltä ja lensi katolleen ojaan. Enkelit taisivat olla mukana matkassa, sillä minuun ei sattunut, mutten uskaltanut liikkua mihinkään ylösalaisin olevassa autossa, koska en tiennyt kuinka kiikkerästi se oli katollaan ja satuttaisinko itseni jos nyt rupeaisin liikkumaan. Puhelin oli aux-piuhalla kiinni radiossa ja sain piuhan avulla kalastettua sen käsiini ja soitettua hätänumeroon. Onneksi hiljaisella hiekkatiellä oli ohikulkijoita ja auton ympärillä rupesi liikkumaan ihmisiä. Pian joku mies tempaisi takaluukun auki ja ryömi luokseni auttamaan minut pois vöistä. Ryömin miehen perässä pihalle ja istuin penkalla, kun pelastuslaitos tuli sireenit ulvoen paikalle. 

"Nainen ajoi ulos paikallisella pikkutiellä illalla hieman ennen puolta seitsemää. Auto päätyi katolleen ojaan. Nainen ei loukkaantunut, mutta hänet vietiin varmuuden vuoksi tarkistettavaksi Keski-Suomen keskussairaalaan. Auto vaurioitui pahoin." Näin kertoi KSML.   

Selkä, niska, vatsa, syke ja verenpaine tarkastettiin useampaan otteeseen onnettomuuspaikalla ja minut vietiin ambulanssilla lähikaupungin sairaalaan. Ehdin tavata onnettomuuspaikalle tulleen äitini ennen sairaalaan lähtöä ja meitä itketti ja vähän naurattikin, kun äiti kertoi öljyjen vuotaneen autosta pois ja minä totesin, että ne oli tarkoitus vaihtaa muutenkin sunnuntaina.

Pääsin myöhään illalla pois sairaalasta ja mieheni mukana kotiin. Lääkäri totesi, että harvoin näkee näin hyväkuntoisia kolariuhreja. Sen jälkeen mieli on täyttynyt monenlaisista tunteista aina valtavasta kiitollisuudesta suruun, väsymykseen ja mielessä jatkuvasti pyöriviin muistikuviin siitä hetkestä, kun auto suistui ja itse ei voinut tehdä enää mitään. Vaikka pahinta oli säikähdys ja siitä saan olla äärimmäisen kiitollinen, jäivät silti kaikki arkiset huolet hetkessä toissijaisiksi.