tiistai 29. toukokuuta 2012

Ehkä ensimmäinen kesäilta


Viikonloppuna kävi vieraita, osa jo kauan kutsuttuja, osa ex tempore. Mieheni viettää syntymäpäivää toukokuun viimeisenä ja hänet yllätettiin lauantaina ystäväni leipomalla huikean hienolla kakulla. Mikä sopisikaan enää paremmin erityisesti juuri BMW:n puolesta puhuvalle katsastusmiehelle?

Sitten istuttiin tuomentuoksuisessa hämyisessä toukokuun yössä ja naurettiin. Tyytyväisyyteen ei juuri muuta tarvita kuin ystäviä ja välittämistä.

maanantai 28. toukokuuta 2012

Maanantaisempi aamu

Tänä aamuna menin puoli kahdeksaksi laboratorioon verikokeita varten. Saavuin täpötäyteen odotushuoneeseen mahan pohjalla ainoastaan edellisillan kakkua ja nappasin vuoronumeron: kaksikymmentä mummoa ennen minua! Ei hemmetti, nämä ovat varmaan nukkuneet yönsä makuupussissa terveysaseman oven edessä, että varmasti ehtivät haalimaan ensimmäiset vuoronumerot, ajattelin. Vanhimmat odottajat tuntuvat saavan odottamisesta muutenkin eniten iloa irti, kun ensimmäisenä antavat katseen kiertää ympäri salia tuttavia bongaten. Sitten siellä mummojen keskellä istun minä, kelloa vilkuillen, jotta ehdin pian töihin ja nälissäni, koska aamiainen täytyi jättää kokeen vuoksi väliin. Siinä vaiheessa toivoin, että jonotuskäytäntöä hieman porrastettaisiin kouluun ja töihin kiirehtivien eduksi.

Olen varmaan niin aamiaisorientoitunut ihminen, että kun se jää välistä, koko päivä tuntuu menevän harakoille. Töissä luetteloin sodanjälkeisiä valokuvia 1940-luvun lopulta ja huomasin kirjoittaneeni yhden aiheeksi miehistön jäseniä miinalaivan kannella.

Jalkoja, käsiä, polvitaipeita...?

perjantai 25. toukokuuta 2012

Mä kasvatan

- Mä kasvatan, ilmoitti pieni serkkuni tyhjentävästi esitellessään omaa kasvimaataan. Mäkin kasvatan. Vuorasin muovilla V:n kotitilalta löytyneet perunalaatikot ja kylvin multaan siemeniä ja istutin taimia. Ystäväni kanssa pohdimme mistä saisi kivat yrttikyltit kunkin kasvin kohdalle. Valmiit kyltit ovat usein kauniita mutta turhan kalliita. Sitten idea syttyi niinkin inspiroivassa ympäristössä kuin Prisman kertakäyttöastiahyllyn luona. Lopputulos on persoonallinen ja ekologinen:





torstai 24. toukokuuta 2012

Hiljaiset kauniit kadut

 
 
 
 
 
 


Vapaapäivänä kuljin ystäväni kanssa vanhan Porvoon mukulakivikatuja. Ihasteltiin puutaloja, lämmiteltiin teellä ja kalakeitolla, annettiin kevättuulen tuivertaa. Hyvä kevätretki eikä vielä ollut turistejakaan liiaksi asti. Kotiin kulkeutui Brunbergin suklaata ja kaksi 1960-luvun Suomen kuvalehteä.

keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Se haave, johon liittyy perinteet ja polkupyörä

Kun tänään seitsemältä aamulla lähdin kotoa, ulkona tulvahti vastaan lämmin tuuli ja ilma tuoksui kesältä. Takapihalla seisova tuomikin oli puhjennut viikonloppuna kukkaan. Ajattelin, että tällaisina aamuina olisi ihana nousta pyörän satulaan ja viilettää puiden reunustamia pyöräteitä pitkin työpaikalle. Työpaikka fiksun mittaisen pyörämatkan päässä - se on yksi tavoitteistani tässä urakehityksessä.

Kaskenviertäjiä Enossa 1890-luvulla
Kaskenviertäjiä Enossa 1890-luvulla
Kuva: I.K. Inha

Kirjoitan tästä aiheesta jälleen kerran, mutta se on niin pinnalla juuri nyt. Helaloman jälkeen aikaiset aamut ja pitkät työmatkat ovat tuntuneet erityisen raskailta, vaikka lomaa olikin vain neljä päivää. Ehkä se oli se loma? Tai sitten ulkona vallitseva kevätjuhlasää? Toki muistutan itseäni aina, että kesäkelit ja korkealla paistava aurinko ovat oikein miellyttävät verrattuna tammikuiseen aamuun, joka on oikeastaan enemmän yö. Ja muistutan itseäni myös siitä, että autolla ajaminen on huomattavasti rennompaa kuin toissakesäinen työmatka, jossa päivittäin pyöräilin äitini ateljeelta lähes kymmenen kilometrin matkan Joutsan kirkonkylälle ja siitä jatkoin yhteiskyydillä matkaa Luhankaan museolle inventoimaan. Illalla sama matka taittui kotiin. Näin jälkeenpäin se tuntuu melkein älyttömältä, mutta kesätyö kesti vain reilun kuukauden ja sain siitä hyvää työkokemusta.

Sieniä puhdistetaan Sortavalan Airanteessa 1906.
Sieniä puhdistetaan Sortavalan Airanteessa 1906.

Kohta pitkää työmatkaa on takana yhtäjaksoisesti puolitoista vuotta. Toiset tekevät sellaista koko työuransa ajan eivätkä ole siitä moksiskaan, mutta minä en kyllä enää montaa vuotta jaksaisi. Tällä aurinkoisella viikolla haave kotikaupungissa sijaitsevasta työpaikasta on taas vähän suurempi, vaikka työpaikkailmoitusten seuraaminen on melkoisen toivotonta. Nyt töitä on tiedossa vuoden loppuun saakka lähikaupunkien museoissa, mutta kunpa kotikaupunkiini tulisi edes jokin lyhytaikainen pätkä ja voisin edes hetken nauttia siitä, että on vain yhdessä kaupungissa arkisin. Tsemppaan itseäni verkostoitumisen ja työkokemuksen kartuttamisella ja sillä, että kaikella on tarkoituksensa, onhan se nähty monta kertaa.

Elokuussa olen työttömänä ja ensisijaisesti se merkitsee minulle kesälomaa. Kuitenkin neljän viikon työttömyysjaksolle olen suunnitellut erään artikkelin kirjoittamista ja samalla testaan pitkästä aikaa miltä oikea kirjoittaminen tuntuikaan. Nyt sille ei ole riittänyt juurikaan energiaa kymmentuntisten päivien jälkeen, mutta kulttuurilaitosten taloustilanteen kiristyessä olen pyöritellyt mielessäni mahdollisuuksia työllistyä kirjoittamalla. Jos gradun kirjoittaminen ja sen jälkeen työt luetteloinnin ja digitoinnin parissa jotain opettavat niin itsekuria, ja siksi mahdollinen hyppy freelanceriksi ja omiin aikatauluihin ei pelota enää ollenkaan niin paljon kuin joskus aiemmin asiaa ajatellessani. Sekin antaa toivoa, että työttömyyden uhatessa voin aina kirjoittaa ja kirjoittaminen ei ole paikkakuntaan sidottua.

Maitokauppaa Joensuun torilla 1909
Maitokauppaa Joensuun torilla 1909
Kuva: Otto Kotilainen

Tätä merkintää koristavat erilaisiin perinteisiin elinkeinoihin liittyvät kuvat, jotka on poimittu Pohjois-Karjalan museon verkkonäyttelystä Karjalan koko kuva. Kuvien aiheet edustavat aika paljon sitä, mistä kaikki alkoi Helsingin yliopistossa fuksisyksynä 2004. On onni, että kahdeksan vuoden jälkeen kansanperinne on edelleen vahva osa arkeani, vaikka työelämään liittyvät kysymykset aiheuttavat usein päänvaivaa ja pitkiä vuodatuksia. Silti tässä kaikessa on hassua se, että vaikka tälläkin viikolla olen ollut tosi väsynyt, tunnen silti kulkevani juuri oikeaan suuntaan. Se on toiveikas ja tärkeä tunne.

keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Taru viisauden hampaasta

- No eikö se nyt meinaa irrota, lääkäri puhisi itsekseen ja tuntui olevan kyynärpäitä myöten suussani. En tuntenut mitään, mutta kuulin ilkeän rusahduksen ja pian esiin nostettiin kippurajuurinen kasihammas, tuo murheenkryyni.

Hammaslääkäri on pelottava paikka, vaikka tämä lääkäri on mukava ja ymmärtää oitis, kun kerroin, että minä sitten pelkään oikeasti. Olisi hyvä, kun voisi sylkäistä hampaat ikenineen päivineen toimenpidepenkille ja mennä itse siksi aikaa odotushuoneeseen lukemaan lehtiä, mutta ei auta itku markkinoilla ja ikävää oli. Palasin kotiin tuppo suussa ja jos minulla olisi häntä, se olisi varmasti pysynyt loppuillan tiiviisti jalkojen välissä. Kotona sain sympatiaa ja poskisuudelmia osakseni. Työpaikan kahvipöydässä kuulin tarinan siitä, kuinka eräs hammaslääkäri oli nostanut jalan toimenpidepenkkiä vasten, jotta sai paremman asennon ja enemmän voimaa kiskoakseen itsepintaista hammasta irti.

Kahden viikon kuluttua poistetaan alhaalla oleva viisaudenhammas suukirurgin vastaanotolla ja sen jälkioireet ovat suuremmat, sillä näytän turpiin saaneelta hamsterilta mikäli homma sujuu samanlailla kuin edellisen viisurileikkauksen jälkeen. Täytyy vain yrittää ajatella asian hyviä puolia: saan syödä jäätelöä lääkärin määräyksestä. Kesän odotetuimmat riennotkin painottuvat loppukesälle, joten naama ehtii ehkä palautumaan normaaliin uomiinsa siihen mennessä.

maanantai 14. toukokuuta 2012

Toukokuun auringossa

Eilen olin Keski-Suomessa, sivukylän hiekkatien varrella vanhassa rintamamiestalossa. Lapsuuskodissani. Isä veti aamulla Suomen lipun salkoon ja leipoi kakun, minä ja sisareni paistoimme brunssia varten karjalanpiirakoita, leikkasimme appelsiinipaloja, ananasta, asettelimme mansikoita, paloittelimme suklaat ja avasimme kuohuviinipullon. Oli kaunis päivä kuten toukokuu ja äitienpäivä vain voi olla.



Lauantaina äidilläni luki Facebook-statuksessaan näin:

"Mies kysyi tänään, että tunnenko olevani äiti isollä Äällä.. Tunnen, sillä minulla on kolme ihanaa lasta. Kaikki erilaisia ja kaikki yhtä rakkaita. ♥♥♥"

torstai 10. toukokuuta 2012

Seitsemän faktaa





1. Kiitä bloggaajaa, jolta sait tunnustuksen
2. Lisää The Versatile Blogger Award-kuva postaukseesi
3. Kerro 7 satunnaista faktaa itsestäsi
4. Nimeä 15 bloggaajaa
5. Ja kerro heille tunnustuksesta!


Kiitos tunnustuksesta, Anna!





Kas tässä tulevat faktat:

Ensimmäinen: Pidän monenlaisesta musiikista. Spotify-soittolistoiltani löytyy niin jazzia, suomalaista iskelmää, kansanmusiikkia, elektronista musiikkia kuin klassistakin musiikkia. Kuitenkin pystyn nimeämään lempikappaleeni ja se on Maria Kalaniemen Kaamos.

Toinen: Arvostan ihmisissä eniten aitoutta sekä kykyä empatiaan ja oman elämän arvostamiseen. Kateutta inhoan, sillä se tekee jo kateelliselle itselleen pelkkää hallaa.

Kolmas: Olen romantikko (muun muassa) kansallisromanttisessa mielessä. Minuun uppoaa kuin häkä Finlandia-hymni, kansallismaisemat ja Juhani Ahon kirjat. Televisiosarja Karjalan kunnailla on suosikkini. Lisään tähän listaan myös maaseudun kesän, jonka valoisat illat ja peltojen yllä leijaileva sumu on jotain suunnattoman kaunista. Muistan varmaan aina erään elokuisen illan tunnelman ja äänimaiseman vuosi sitten: taivaalla loisti oranssi täysikuu, läntinen taivaanranta punersi vielä auringonlaskun jäljiltä. Oli aivan tyyntä ja hiljaista, mutta naapurin pellolta kuului vaimeasti kajahtelevat lehmänkellot.

Neljäs: Olin aina sanonut, etten huoli ainuttakaan miestä lapsuuteni kotikunnasta. Loppujen lopuksi siinä kävi niin, että olin asunut jo monta vuotta Helsingissä, mutta olin ystävien kanssa kotikunnan kesätapahtumassa illanvietossa ja kirjaimellisesti törmäsin nykyiseen mieheeni. Hän ei ole kotoisin samasta kunnasta kuin minä, mutta heti kunnan rajan toiselta puolelta. Lapsuudenkotimme ovat saman järven eri päädyissä. Opetus oli vissiin se, ettei pidä olla liian ehdoton, koska juuri siinä saattaa mennä raja, josta löytyykin se, mistä on haaveillut. 

Viides: Poden kroonista Lapin kuumetta. Luonto, maisemien avaruus, hiljaisuus ja etäisyys ovat onnistuneet lumoamaan minut ja matkustaisin pohjoiseen varmaan useammin, jos tunturimaisemat eivät olisi niin kaukana. Toisaalta ehkä juuri siinä viehätys piileekin.

Kuudes: Pidän aikaisten aamujen tunnelmasta. Pidän siitä, että kesällä aurinko on jo korkealla ennen seitsemää. Pidän syksyisistä sumuisista aamuista ja pidän myös pakkasaamuista, kun on vielä pimeää ja kirkas kuutamo valaisee työmatkaa. Teen nyt toista vuotta töitä noin tunnin ajomatkan päässä. Välillä se on raskasta ja etsin jatkuvasti omaan alaan liittyvää työtä kotikaupungistani. Jos joku olisi kertonut minulle kaksi vuotta sitten, että pian heräisin töihin joka aamu viimeistään hieman ennen kuutta, en olisi uskonut häntä. Mutta tässä sitä ollaan ja aikaisten aamujen tunnelmaa ei työmatka ole vienyt, vaan nautin niistä edelleen ja ehkä se syy, miksi jaksan kulkea pitkää työmatkaa.
Seitsemäs: Minulla on jonkinlainen "viharakkaussuhde" hidastamista ja kotoilua kohtaan. Olen lukenut downshiftingia käsitteleviä tekstejä ja blogeja jonkin verran, ja ilmiö ihastuttaa ja ärsyttää samaan aikaan. En oikein tiedä miksi, mutta kirjoitan siitä tänne ehkä joskus lisää, sillä juuri tällaisten ristiriitaisten tunteiden herättämisen vuoksi hidastaminen jonkinlaisena muoti-ilmiönä kiinnostaa minua.

En laita tähän viittätoista muuta bloggaajaa, mutta toivon, että tätä lukevat bloggaajat nappaavat haasteen itselleen, koska seitsemän erilaisen itseen liittyvän asian pohtiminen on ihan hauskaa.

tiistai 8. toukokuuta 2012

Akateemista liukuhihnatyötä

- Kivaa työpäivää, rakkaani! Mä lähden nyt pelastamaan suomalaista kulttuuriperintöä ja palaan viiden maissa, huikkaan miehelleni aamulla ovelta. Mies nauraa ja tokaisee perääni: - Arjen sankari.

Lauantai-iltana olin Helsingissä ja istuin monta tuntia alppilaisen keittiönpöydän ääressä ystävien kanssa. Keskustelimme työhön liittyvistä seikoista, koska saman alan ihmisinä on helppo jakaa kokemuksia ja tuntemuksia ja pohtia oman alan kiemuroita. Kiinnostava pohdinnan aihe oli se, millä nimikkeellä projektityöntekijöitä kutsutaan. Erityisesti tämä kirjavuus paistaa digitointiprojekteissa, sillä esimerkiksi minä olin edellisessä projektissa tutkimusavustaja, nyt olen museoapulainen. Ystäväni oli apulaistutkija ja eräs tuttavani tekee digitointityötä tutkijan nimikkeellä. Minusta nimikkeellä ei ole sinänsä mitään väliä, koska työn sisältö ja suorittaminen on työkokemuksen kannalta kaikkein oleellisinta. Silti on hassua, ettei nimikkeet ole yhtenäisiä, sillä sanoina niillä on aivan erilainen kaiku: tutkija todellakin tutkii, pohtii ja kirjoittaa siinä missä museoapulainen maalaa numeroita kirnujen pohjiin ja ompelee kanttinauhan palasia.

Mikä sitten voisi olla sopivin nimitys? Mielestäni digitoinnin työsarka on käytännössä sen verran suppea, että tutkijoiksi meitä ei kannattaisi nimittää, vaan se saisi pysyä laaja-alaisempana ammattinimikkeenä. Tutkimusavustaja kuvaa ehkä parhaiten luettelointi- ja digitointityötä tai sitten museot voisivat ryhtyä käyttämään enemmän nimitystä digitoija, koska digitointi on vakiinnuttanut paikkansa museomaailmassa. Usein digitointiprojektit ovat tarkkaan rajattuja ja siksi työ on pelkkää digitointia. 

Itse kutsun digitointia joskus akateemiseksi liukuhihnatyöksi. Se kertoo täsmälleen millaista digitointityön luonne on, mutta vaikka kuinka haaveilen monipuolisemmasta työstä ja varsinaisesta tutkijan työstä, niin tiedän digitoivani vaikka maailman tappiin asti kunhan vain saan tehdä töitä.  

perjantai 4. toukokuuta 2012

Muutama sana


Lomapäivistä

Pätkätyöläinen tienaa niitä vähän, joten ainakin minulle ne ovat kultaakin kalliimpia. Vappuaattona käytin yhden kertyneistä lomapäivistäni ja olipa ihanaa olla arkipäivänä kotona. (Jos nyt opiskelisin, ymmärtäisin nauttia akateemisesta vapaudesta vielä vähän enemmän.) Nautin hitaasta aamusta, kävin kaupungilla ja ajoin kaupungin laidalle ostaakseni pihalle sellaisen katosta roikkuvan rottinkisen keinun, jolla lapsena mökillä leikittiin Linnanmäkeä. Nyt siihen paistaa ilta-aurinko ja se sopii mainiosti nautiskeleviin hitaisiin hetkiin.

Vapusta

Mieheni oli vappuaattona töissä, joten tämä oli ensimmäinen vappu seitsemään vuoteen, jota en viettänyt Helsingissä, vaan olimme lähellä asuvien ystävien luona. Olin etukäteen miettinyt tuntisinko oloni haikeaksi, mutta se tunne pysyi poissa. Ehkä syynä oli lauantain illanvietosta jäänyt väsymys, ohjelmattoman vapaapäivän ihanuus ja myös se, ettei vappu ole koskaan ollut erityisesti lempijuhlani ja tänä vuonna monet helsinkiläiset ystävätkin viettivät vapun pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Silti vapun paras hetki on minusta edelleen se, kun Havis Amanda lakitetaan, ylioppilaslakit painetaan päähän ja kuohuviinit poksautetaan.

Kylpyhuoneesta

Kotoisa vappu oli kylpyhuoneen kannalta fiksu ratkaisu, sillä vappupäivänä lyötiin viimeiset listat kylpyhuoneen kattoon ja työnnettiin kaikki kalusteet paikoilleen. Oli mahtava tunne pistää lähes kolme viikkoa kestäneiden poikkeusolojen jälkeen ensimmäinen koneellinen pyykkiä pyörimään. Illalla napsautettiin juhlavasti pitkästä aikaa oma sauna päälle ja lienee sanomattakin selvää kuinka ihanalta se tuntui. Myöhemmin raportoin tänne remonteista tarkemmin, sillä osittain teetimme remontin edullisesti pintakäsittelyalan aikuisopiskelijan näyttötyönä ja siitä totisesti riittää kerrottavaa.