Pitkospuille täydenkuun valossa

Tässä eräänä iltana lähdimme V:n kanssa ulkoilemaan. Koska on aina hauskempaa, kun lenkillä on jokin idea ja päämäärä, minä katsoin puhelimeni geocaching-sovelluksesta, että linnuntietä hieman reilun kilometrin päässä olisi vielä löytämätön geokätkö. Lähdimme taivaltamaan kohti kätköä. Lähempänä huomasimme, ettei kätkölle johtava polku olekaan enää valaistu kuten useat lenkkeilyreitit jopa kapeampia polkuja myöten kotimme lähellä. Täysikuu helotti taivaalla ja niinpä suuntasimme sen valossa eteenpäin kohti kätköä. Polku muuttui pitkospuiksi ja silmä tottui nopeasti talvi-illan hämärään. Metsän reunassa tuikkivat talojen valot ja kaupungin humina muistuttivat, ettei tässä kovin kaukana metsässä olla. Polku jatkui ja viimen kätkökin oli aivan lähellä. Muovipurkki löytyi taskulampun valossa kivenkolosta. Taivalsimme pitkospuita pitkin takaisin kuun valaistessa yhä polkua, ja kun kuitenkin kaupungissa olimme, kuulimme, kuinka jossain ammuttiin ilotulitusraketteja.

 

Metsään ei tule juuri koskaan mentyä illalla eikä ainakaan näin kaamoksen aikaan, mutta kuutamokävely joulukuussa jää kyllä hienona kokemuksena mieleen. Vaikka vähälumista, mustaa maata parjataan, yhä paljaana näkyvät polut ja pitkospuut ovat kolikon toinen puoli ja nämä pitkospuut olisivat jääneet löytymättä ilman kivenkoloon piilotettua purkkia.

Tavoitteita

Sunnuntaisen patikointireissun jälkeen tuumimme V:n kanssa, että mitä jos ensi kesänä tehtäisiinkin yön yli kestävä vaellus kansallispuistossa? Ajatus on hyvin innostava ja myös jännittävä, sillä V:n kokemus tällaisesta eräretkeilystä rajoittuu kymmenen vuoden takaiseen armeija-aikaan ja minun vielä kauemmaksi johonkin lapsuuden 4H-leireille. Haaveilimme jo siitä, että viettäisimme ensimmäistä hääpäiväämme rinkat selässä Urho Kekkosen kansallispuistossa ja vierailisimme samalla sillä suunnalla asuvien ystävien luona, mutta ennen sitä on varmasti syytä testailla erätaitoja etelässä. Repoveden kansallispuistossa on Kaakkurin kierros -niminen ympyräreitti. Sillä on pituutta 24 kilometriä ja sen pystyisi kiertämään viikonlopun aikana yhden tai kahden yön pituisena reissuna. Kauniit maisemat ja valoisa kesäilta nuotion ääressä kuulostaa suorastaan taivaalliselta.

 

Mutta onko idea ihan älytön? Lievästi liikuntavammaiseksi naiseksi luulen omaavani kyllä ihan kohtalaisen kunnon olosuhteisiin nähden. En todellakaan ole mikään pikakiitäjä ja ylämäessä tulee lämmin, mutta vaellus luonnosta nauttimisen lähtökohdista toimii kohdallani hyvin. Entä rinkka? Kuinka paljon hento nainen pystyy kantamaan ja kuitenkin vielä nauttimaan? Eräs tuttavani treenasi rinkan kantoa siten, että hän iski kirjoja rinkkaan ja kulki sitten lumetonta laskettelurinnettä ylös ja alas. Aikamoista, vaikka juuri tuollaisia (ehkä ihan pururadalla suoritettuja) testauksia kannattaa tehdä ennen reissua. Entä osaisiko nukkua ulkona kesäyössä metsän äänien ympäröimänä? Vai tekeekö patikointi tehtävänsä eikä unta tarvitse sen kummemmin houkutella?

 

Liikkuminen on kuluneiden vuosien aikana noussut uudenlaiseen arvoon, koska virka-aika tulee istuttua tiiviisti tietokoneen äärellä. Pilates pitää korsetin kuosissa, raikasta ilmaa ja hikeä löytyy sauvakävelyn avulla, ja erityisesti rinkan kantoa ajatellen olisi hyvä treenata lihasvoimaa enemmän. Se onkin kaikkein vaikein rasti, koska en näe mitään hohdokasta punttisaleissa, ja ryhmäliikunnan puolella kahvakuulat ja muut lihaskuntoa kohottavat tunnit epäilyttävät kovasti ja pelkään jääväni jalkoihin - vaikka juuri nämä ovat niitä juttuja, joissa pitäisi vain rohkeasti ylittää pelon muodostama kynnys.

 

Talvella tulee lösähdettyä entistä enemmän sohvannurkkaan, vaikka liikkuminen pitäisi mielen virkeämpänä ja kropan kunnossa. Ensi kesään on vielä tosi pitkä matka, mutta Kaakkurin kierros toimii tavoitteena talven kuntoiluja ajatellen. Tänään menen siis pilatekseen, taivun, vahvistun, rentoudun ja ajattelen tyyntä kesäiltaa ja auringonlaskua.

 

 

 

Kuva lainattu täältä.

Polku jalkojen alla

Lauantai-iltana kävimme Helsingissä ystäväpariskunnan tupaantulijaisissa. Asukkaat olivat nähneet paljon vaivaa remontoidakseen kodin näköisekseen ja olivat onnistuneet siinä hyvin. Koti oli kaunis ja asukkaat silminnähden onnellisia! Suunnittelimme, että jäisimme Helsinkiin yöksi, mutta sitten houkuttelikin ajatus siitä, että saisi herätä sunnuntaiaamuna omasta kodista. Onneksi välimatka pääkaupunkiin ei ole suuri ja mahdollistaa hyvin tällaiset iltakäynnitkin.

Sunnuntaiaamuna vanhempani kutsuivat meidät mukaansa iltapäiväksi Repoveden kansallispuistoon. Pakkasimme eväät reppuun ja päätimme lähteä heidän kanssaan. Kiersimme Ketunlenkin kuten lokakuun alussakin ja tällä välin maisema oli muuttunut paljon. Lehtipuut olivat alastomia, harmaan maiseman ainoat väripilkut olivat havupuut ja silloin tällöin pilven takaa kurkistava aurinko. Kansallispuisto oli hiljainen, hämärä tuli aikaisin ja nuotion liekit loistivat kirkkaina marraskuisessa alkuillassa. Vasta kirjoitin siitä kuinka väsyttävä aika marraskuu on, mutta raitis ilma, polku jalkojen alla ja lämmin kahvi nuotion valossa luovat yhdistelmän, joka toimii kaikkina vuodenaikoina.

 

 

 

kuva E

Syksyn rauhaa

Tulevana viikonloppuna alkaa loppuvuodelle tyypillinen juhlaputki, jossa kalenterin lauantait ovat täyttyneet joulukuun puoleen väliin saakka. Yhtä vilkkaan kesän jälkeen on nautittu niin rauhallisesta syksystä, että nyt taas jo odottaa erilaisia kestejä, joita niistä lauantaipäivistä ja ennen kaikkea -illoista löytyy.

 

Sen sijaan viime viikonloppuna eleltiin vielä syksyn kaavalla: hyvin nukuttuja öitä, lukemista ja paljon ulkoilua. Kaksi kaveriani on innostunut tänä syksynä myös geokätköilystä ja niinpä lauantaina kävin etsimässä E:n kanssa pari kätköä ja eilen pidimme S:n kanssa oikein huippukätköilypäivän. Lähdimme autolla lähikylään, jossa geocaching-sivuston mukaan oli paljon kätköjä lähekkäin. Kiersimme kävellen lenkin, jonka varrelta löytyi useampi kätkö. Nälkä kasvoi syödessä ja niinpä kurvasimme autolla vielä muutaman kätkön luokse, joista viimeisimmät etsimme taskulampun valossa hämärtyvässä marraskuun illassa. Löysimme iloiseksi yllätykseksi kaikki kätköt, joita yritimmekin tavoitella ja niinpä päivän saalis ylettyi kahdeksaan. Geokätköily on hauskaa ja koukuttavaa puuhaa, jossa tulee huomaamatta ulkoiltua monta tuntia.

 

Ensi lauantaina vaihtuu sitten gore-tex -kengät korkkareihin ja voidaan julistaa juhlakausi alkaneeksi.

Repovedellä

Eilinen sunnuntai oli lähes täydellistä rentoutumista hipova päivä, jonka ansiosta tänään heräsin jo ennen kellonsoittoa, vaikka kello pärähti soimaan normaalia aiemmin, jotta ehtisin puoli kahdeksaksi Kotkaan. Eilen tapasimme aamupäivällä ystävät Repoveden kansallispuiston Lapinsalmen portilla ja lähdimme kiertämään viiden kilometrin pituista Ketunlenkkiä. Kyseinen reitti on tosi kiva, sillä maisema ja maasto vaihtelevat paljon niin metsätyypeiltään kuin nousujenkin osalta. Reitin varrelle osuu vanhaa talousmetsää, poltettua metsää ja upeita kangasmetsiä ja korkealla kohoavia kallioita. Puolessa välissä pidimme evästauon nuotion ääressä ja sitten matka jatkui. Reitin varrelta etsimme kolme geokätköä ja tämä geokätköilyinnostus tuntuu olevan tarttuvaa tautia, mikä ei ole ollenkaan huono juttu. Sää suosi ja ruska leiskui upeana. Värikkäästä metsästä ei ehdi enää kovin kauan nauttia, sillä tuuli ravistaa pian lehdet maahan, joten olimme hyvään aikaan liikkeellä. Ketunlenkki sopii kaikenkuntoisille, koska vauhdin sijaan voi panostaa nautiskeluun - niin me teimme. Tämä oli ensimmäinen kertani Ketunlenkillä, mutta ymmärtääkseni nousutkin pystyy kiertämään tasaisempien polkujen kautta. Reitillä näkyikin monenlaista taivaltajaa ihan muutaman vuoden ikäisistä luonnossa liikkujista alkaen.

 

Meillä kului Ketunlenkillä aikaa tasan neljä tuntia. Ulkoilu teki tehtävänsä, sillä koko loppupäivän oli ihanan raukea olo. Lämmitimme saunan jo iltapäivällä, söimme hyvin ja katsoimme pari jaksoa Siltaa sohvannurkassa kyhjöttäen. Ei siis ihme, että uni tuli nopeasti ja oli niin rauhallista ja syvää, että akut on nyt kunnolla ladattu uutta viikkoa varten.

 

 

 

 

 

kuvat E 

Aurinkoa, ruskaa ja kätköilyä

Kulunut syksy on hemmotellut upeilla keleillä. Tulevalle viikonlopulle luvataan jälleen aurinkoista keliä, mikä sopii laatuun oikein hyvin, sillä lähdemme ystävien kanssa sunnuntaina Repoveden kansallispuistoon. Värikäs syksy on ehkä parasta aikaa liikkua luonnossa ja siksi tämä aurinkoinen syksy on vienyt luontoon useasti.

 

Perjantaina laitoin E:lle viestin lähtisikö hän kanssani etsimään geokätköjä lauantaina. Tiedän, että E viihtyy hyvin metsäpoluilla ja kansallispuistoissa, joten ajattelin, että hän varmasti innostuisi geokätköilystäkin. Kätköjen etsiminen oli E:lle myös ihan uusi juttu kuten minullekin, sillä löytämieni kätköjen määrä on tällä hetkellä huimat kaksi. Mutta voi hitsi, miten se geokätköily koukuttaakaan. Me nuohosimme niin opastekyltin ympäristöä kuin sillan pieltäkin, ensimmäisestä bongasimme kätkön, toisesta emme ja ohi ajavat punaisiin nuttuihin pukeutuneet hirviporukat katselivat touhujamme kummastuneina. Totesimme E:n kanssa, että on tämä silti paljon fiksumman näköistä touhua kuitenkin yhdessä kuin ihan yksikseen. Pari tuntia ulkona kului kuin siivillä!

 

Geokätköily on siitä mainio laji, että kätköjä on missä tahansa. Yhtä hyvin voi lähteä kätköilemään autolla, rämpiä metsiä pitkin tai kätköillä korkokengissä kaupunkien keskustassa. Puhelimeen saatava Geocaching-sovellus kertoo myös sen onko kätkö saavutettavissa vaikkapa lastenrattaiden ja pyörätuolin kanssa mikä tekee geokätköilystä ihan kaikille sopivan lajin.

 

Juu, olen tosi innostunut.

Kun voi kävellä pitkospuita pitkin

Työpäivän jälkeen mieheni oli laittanut meille eväät valmiiksi ja keksinyt, että lähdetään metsään. Aika lähellä kotiamme on pieni pitkospuilla katettu polku, jonka varrella on kota. Käymme siellä toisinaan ja sinne tie vei eilenkin. Lokakuinen alkuilta oli tyyni ja metsän ruska hyvin kaunis. Sytytimme nuotion ja paistoimme makkarat. Viileä ilma sai posket punertamaan ja kotona saunan jälkeen ei tarvinnut unta houkutella.

 

Eilen vietettiin kansainvälistä CP-päivää. Saan olla CP-vammaisena siitä onnellisessa asemassa, että pystyn kulkemaan metsässä, laskettelemaan, pyöräilemään ja keikkumaan moottorikelkan tarakalla pohjoisen kelkkareiteillä. Silti arkeen kuuluvat lääkkeet ja fysioterapia ja toisinaan ihmisten ennakkoluulotkin. CP-vamman vaikuttaessa puheeseen tuntuu siltä, että uusia ihmisiä kohdatessa täytyy joskus vakuuttaa, että hei, minä ymmärrän ja olen järkevä. Puhevika yhdistetään liian usein älylliseen vajavaisuuteen, vaikkei niillä ole mitään tekemistä toistensa kanssa. CP-päivän idea on ennakkoluulojen hälventäminen ja koska CP-vammaa esiintyy hyvin monenlaisena, riittää ennakkoluuloissa todellakin työsarkaa. 

 

CP-vamman paras puoli on ehdottomasti opettavaisuus. Kun elää sen kanssa koko elämänsä ja on joutunut välillä kompuroimaan monenlaisten vammasta johtuvien murheiden kanssa, kasvaa itsevarmaksi ja kiitolliseksi aikuiseksi. Nyt tietenkin puhun vain omasta kokemuksestani, mutta se on yksi syy, minkä vuoksi minulle ei ole (ainakaan vielä) iskenyt kertaakaan minkäänlaista ikäkriisiä, vaan ajattelen aina, etten haluaisi olla päivääkään nuorempi. Näin on juuri hyvä. Nuorempana oli hankalampaa.

 

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura kerää parhaillaan vammaisten elämäkertoja. Jos ruudun takana on joku, jolla on oma tarina kerrottavanaan, niin klikkaa itsesi tänne!

Ajatus talvesta

Tänään oli ensimmäinen aamu, kun lämpömittari näytti vaivaisia kahta lämpöastetta ja päätin kaivaa saapikkaat esiin. Tänään oli ensimmäinen aamu, kun auton ikkunaa piti raaputtaa kevyen jään alta esiin. Penkinlämmitin sen sijaan on ollut päällä jo useana aamuna. Noustessani kuudelta ylös, on vielä pimeää, mutta aurinko ehtii nousta ennen kuin kapuan auton rattiin. Siitä täytyy nauttia nyt, koska valoisia aamuja ei ole enää kauan. Kohta tullaan pisteeseen, jossa katulamput palavat jo osan työmatkasta ja sitten viimein vielä museon pihassakin.

Syksyn kirpeys ja kuulaus on hyvä. Ja on talvikin: eilen ostin tori.fi-sivuston kautta laskettelusukset, sillä ne edelliset tuhoutuivat seitsemän vuotta sitten tulipalossa eikä silloin jäljelle jäänyt kuin eri paikassa kesäsäilytyksessä olleet monot. Seitsemän vuoden aikana laskettelu ehti palata uudelleen osaksi talvea ja nyt vihdoin monojen lisäksi on taas suksetkin. Lumikin on siis hyvä.

Löydetty kätkö

Eilen illansuussa lähdimme V:n kanssa pyöräilemään raikkaaseen vesisateen jälkeiseen syysilmaan ja päätimme kokeilla geokätkön etsimistä. Olin erään blogin innoittamana ladannut puhelimeeni Geocaching-sovelluksen intron, joka näytti muutaman kätkön parin kilometrin säteellä. Hetki meni sovelluksen systeemin avautuessa aivonystyröille ja olimme jo luovuttamassa koko homman tuntuessa pelkältä ympyrän pyörimiseltä, kunnes V pysähtyi pyörällä vielä kerran sovellusta vilkaistaakseen. Siltä kohdalta pyörätietä metsään lähti pikkuinen kinttupolku. Lukitsimme polkupyörät tien laitaan ja lähdimme kurkistamaan mitä polulta löytyisi. Se vei pikkuisen puron reunalle ja sovelluksen ohjeiden mukaan olimme jo tosi lähellä. Niinpä kuljimme hetken aikaan puron reunalla, kurkistelimme saniaisten alle ja puiden juurille - kätkön pitäisi olla jossain ihan lähellä. Ymmärsin katsoa sovelluksesta vinkin, jossa luki ainoastaan "kanto". Kiertelimme puron reunalla olevia kantoa ja sitten yhtäkkiä erään kannon juurelta löytyi kaarnapalasen alle piilotettu purkki! Teimme merkinnän purkista löytyneeseen vihkoseen ja olimme innoissamme kuin pienet lapset! Tämän jälkeen viilenevä ilta ajoi meidät kotiin, mutta päätimme ottaa geokätköilyn osaksi pyöräretkiä jatkossakin, sillä se toi hauskaa jännitystä ja lisää aktiivisuutta ulkoiluun. Melkoista aarteenetsintää!

 

Innostuitko? Lue lisää täältä!

Geokätköilyn kansainvälinen sivusto, klik!

Suomalainen geokätköilysivusto, klik!

 

Korsettia kunnostamassa

Viikko sitten menin suoraan töistä pilates-tunnille. Koko päivän oli väsyttänyt, mutta silti aioin pysyä suunnitelmassani ja rientää liikuntakeskukseen työpäivän jälkeen. Ja onneksi menin, sillä tunti oli rentouttava ja äärimmäisen hyvä jatke työpäivälle. Tietokoneen ääressä virka-ajat istuva kroppa nautti suunnattoman paljon ja tunnin jälkeen olin virkeämpi kuin kertaakaan kuluneen päivän aikana.

 

Totesin pilateksen viime vuonna minun lajikseni. Liikkeet olivat jo fysioterapiasta tuttuja, sillä olin saanut niillä muutama vuosi sitten korsetin ja tasapainon selkeästi parempaan kuntoon ja siksi pilates-tunnille oli helppo mennä, kun tiesin heti, missä liikkeiden pitää tuntua. Silti pilates-tunti eroaa fysioterapiasta roimasti. Se on tehokkaan rutistuksen rinnalla rentoutumista ja aivan ikioma hetki, jota säestää vain ohjaajan ääni ja rauhallinen musiikki. Eräs tuttava sanoi, ettei pidä pilateksesta, koska siellä ei tehdä mitään. Minusta varmaan antaa hyvän ja ainakin todenperäisen liikkujan kuvan, kun pidän nimenomaan siitä, ettei hiki virtaa valtoimenaan kovassa vauhdissa, vaan ohjaajankin sanoin hitaus on valttia ja tärkeintä on keskittyä suorittamaan liikkeet oikein. Tuntia seuraavana päivänä tunsi vatsalihaksissa, että kyllä siellä tunnilla oli jotain tehty ja oikeastaan aika paljonkin.

 

Päätin, että nyt menen joka keskiviikko töiden jälkeen pilates-tunnille. Saa nähdä pysyykö päätökseni vankkana syksyn ajan, kun tästä vielä iltapäivät hämärtyvät. Silloin täytyy vain muistaa se hyvä olo, jonka tunti jättää jälkeensä.

Ah, polut korpia kiertävät, kaidat

Koko viime viikon tarkkailin säätiedotuksia. Sadetta, sadetta, puolipilvistä, auringonpilkahduksia. Epävakaista yhtä kaikki. Kun perjantai vihdoin koitti ja ajoimme V:n kanssa Keski-Suomeen, satoi vettä taivaan täydeltä ja auto tuntui kulkevan veneen lailla eteenpäin. Tuijotimme ikkunasta pimeää syysiltaa ja mietimme, että tällaisella kelillä ei todellakaan lähdetä mittailemaan pitkospuita. Suureksi onneksemme lauantai avautui poutaisena. Lähdimme jo aamupäivästä ystäväpariskunnan kanssa Leivonmäen kansallispuistoon, jossa kävelimme hieman vajaan seitsemän kilometrin lenkin. Meillä oli rauhallinen tempo ja välillä pidimme evästauonkin, joten aikaa vierähti noin neljä tuntia. Meitä helli kirpeä, aurinkoinen syyspäivä, joka oli ehdottomasti omiaan juuri tällaiseen retkeilyyn.

Palattuamme takaisin ateljeelle leppoisa lauantai jatkui ensin raclette-herkuttelulla ja punaviinillä ja sitten lempeillä ulkosaunan löylyillä ja höyryävällä paljulle. Kuten arvata saattaa, porukka oli valmista kauraa ulkoilun, saunan ja hyvän ruuan jälkeen eikä unta tarvinnut houkutella.

Nautin tällaisesta vapaa-ajan vietosta todella paljon: metsän rauha ja hiljaisuus, askeleet puiden katveessa kiemurtelevalla polulla, ystävien iloinen seura, syksyn kirpeys nenänpäässä.

Kenttäolosuhteita

Vesi on liian itsestäänselvä asia, nyt sen on ymmärretty. Viime viikolla työpaikassani oli koko päivän kestävä vesikatkos. Sen laajaa vaikutusta ei edes tajunnut heti: kahvihuoneessa keitettiin kahvit pullovedestä ja juotiin ne nautiskellen ennen kuin ymmärrettiin, että tosiaan, lähin vessa on puolen kilometrin päässä. Onneksi kulttuurilaitosten välinen yhteistyö avasi siellä sijaitsevan taidegallerian vessan ovet. 

Vedettömästä työpäivästä selvittiin kunnialla ja nyt on sitten kodin vesikatkoksen vuoro. Muuten vettä tulee ja vessakin toimii, mutta kylpyhuone on ollut perjantaista asti remontissa eikä suihkua voi käyttää. Suihkun puutteessa on oltava luova, joten hyvien ystävien avun rinnalla on työpaikkojen suihkut ja kuntokeskuksen suihkut hyviä vaihtoehtoja. Eilen puolestaan kävimme saunantarpeisina ensimmäistä kertaa kaupungin uimahallissa  ja totta puhuakseni minulle ei ole koskaan tätä ennen tullut uimahallissa ällöttävää oloa. En ole ikinä ollut millään muotoa bakteerikammoinen, mutta tämä vanha uimahalli toimi kaikessa ränsistyneisyydessään aikakoneena 1970-luvulle ja ruosteisten ja haisevien tilojen keskellä rupesi tuntumaan, että täältä tarttuu tautia, varmasti tarttuu.

Poikkeustilaa pitäisi kestää ensi viikkoon saakka, joten kyllä tämä tästä. Myöhemmin keväällä on tarkoitus vielä käsitellä sauna mustaksi, mutta silloin sentään eletään saunattomuudesta huolimatta suihkun kanssa. Jos siis omistat suihkun, nauti siitä ja kylve minunkin puolestani, kiitos.

Body balanssissa

Olen ollut alkuvuodesta asti liikuntakeskuksen asiakas. Ostin varovaisesti 10-kortin, koska ajattelin sen vastaavan sitä tiheyttä, mitä ehdin salilla edes käymään. Tässä olin aivan oikeassa, sillä kuukausimaksua en rupeaisi maksamaan edelleenkään, koska en ehtisi millään riittävän usein salille, jotta se kannattaisi. Pelkäsin myös, että into lopahtaisi alun jälkeen ja että tuntisin itseni lähinnä typeräksi trimmattujen liikunnallisten ihmisten keskellä.

Pelot osoittautuivat onneksi turhiksi, sillä olen huomannut tulleeni itsevarmemmaksi liikkumisen suhteen. Liikuntakeskuksessa käy monenlaisia liikkujoita, mutta kaikki liikkuvat itseään varten ja peilisalin ovet ovat jokaiselle avoinna. Huomaan tanssivani samalla varmuudella niin täpötäydellä zumba-tunnilla  kuin puolityhjässä bodyjam-ryhmässäkin ja vaikka minulla on omat liikunnalliset esteeni, osaan soveltaa, löytää rytmin ja pysyä mukana. Sellaisen huomaaminen on mahtavaa.

Liikuntakeskus tarjoaa monenlaisia ihanan rauhallisia tunteja, joita ei varmaan muuten tulisi kokeiltua ellei kortti sitä mahdollistaisi. Eilen kokeilin ensimmäistä kertaa BodyBalancea. Se oli erilaista kuin mikään aiemmin kokeilemani liikuntamuoto. BodyBalancessa yhdistyvät pilates, jooga ja tai chi. Liikuntana kerrassaan ihastuttava, vaikka siihen henkisempään puoleen en ainakaan ensimmäisellä kerralla ihan päässyt mukaan, mutta ehkä ajan kanssa kuitenkin. 

Liikuntakeskuksen kortin paras puoli on monipuolisuus. Liikkumaan pääsee omien aikataulujen mukaan ja tuntiohjelmassa riittää rutkasti tarjontaa. Kolmen kuukauden aikana olen tykästynyt eniten bodyjamiin, jonka teknomusiikki iskee minuun toisinaan paremmin kuin zumban lattarit. (Tämä tuli minulle ihan yllätyksenä, mutta ehkäpä tekno pistää adrenaliinin virtaamaan tehokkaammin?) Bodyjamiakin suuremmaksi suosikikseni on noussut pilates, sillä minkään muun tunnin jäljiltä oloni ei ole niin vahva kuin pilateksen jälkeen. Kun opiskeluajat vaihtuivat työelämään ja istun nykyään aina virka-aikaan tietokoneen ääressä, on liikunnasta tullut tärkeämpi osa arkea. Se antaa hyvää vastapainoa istumatyölle ja ruokkii koko kehoa ja mieltä. Olen varma, että liikuntakeskuksen kortti löytyy rahapussistani jatkossakin.

Lopuksi vinkki liikunnan harrastajille: heiaheia.com on hauska sivusto, jossa on helppo pitää yllä omaa liikuntapäiväkirjaa. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että valehtelemattoman kuvan omasta liikkumisesta antava taulukko todella kannustaa liikkumaan. Suosittelen!