Pieni suuri matkakertomus

Häämatka oli upea kokemus! Matkustaminen Mauritiukselle kesti kauan ja jännittikin, koska kumpikaan meistä ei ole aiemmin lentänyt yön yli. Minua huoletti pitkän mieheni jalat ja ahtaat lentokoneen penkit, mutta loppujen lopuksi kävikin niin, että V lensi vaivattomammin kuin minä ja nukkui koneessa paremmin. Se lupaa hyvää tulevillekin reissuille! Ja kun pääsimme pitkän matkan jälkeen vihdoin Le Canonnier -hotelliin ja merelle aukeavaan hotellihuoneeseen, jossa häämatkalaisia odotti shampanja, ja saimme potkaistua kengät jaloistamme ja kohotettua maljat terassilla, oli fiilis huikea. Ehdottomasti pitkän matkan arvoinen.

Meillä oli hotellissa all inclusive, joka siis kattoi kaikki ruuat, juomat ja aktiviteetit. Hotellialue oli iso ja sijaitsi niemenkärjessä, josta rannat aukenivat kolmeen ilmansuuntaan. All inclusive takasi hyvin huolettoman lomailun, kun budjetti oli hoidettu jo aikoja sitten. Toki se jättää reppureissujännityksen pois, mutta hotellin ruuat olivat onneksi monipuoliset ja maittavat. (Niin maittavat, että V:n tehdessä loman jälkeen sunnuntaiaamuna munakasta kotikeittiössä köpöttelin minä unenpöpperössä paikalle ja huokasin ihastuneena: "Lettuja!")

Olimme paljon rannalla. Loikoilimme ja luimme kirjoja. Hotellin uima-altaalla riitti vilskettä, mutta hieman kivikkoinen ja korallinen ranta taisi pitää lapsiperheet loitolla ja takasi aikuisille lomailijoille seesteisen tunnelman. V ahmi Reijo Mäen Lännen miestä ja minä puolestani Riikka Pelon Jokapäiväistä elämäämme. Viereisestä aurinkotuolista kuului välillä nauruntyrskähdyksiä, mutta oma kirjavalintani ei ollut kaikkein rennointa lomalukemista, vaikka muuten vaikuttava ja ehdottomasti lukemisen arvoinen. Toisinaan piti repäistä itsensä irti 1930-luvun lopun Euroopan ahdistavasta ilmapiiristä, upottaa jalat hiekkaan ja antaa katseen kantaa yli valtameren. 

Teimme kahden viikon aikana neljä retkeä. Ensimmäinen vei meidät Mauritiuksen pääkaupunkiin Port Louisiin, sokeritehtaalle ja kasvitieteelliseen museoon. Meidät oli laitettu ryhmään, jossa kaikki muut olivat saksalaisia. Meistä kumpikaan ei osaa saksaa, V ymmärtää sitä ehkä inauksen paremmin kuin minä, ja opas puolestaan puhui saksaa ja lyhenteli sanomisiaan meille englanniksi, koska olimme ainoat joille hänen täytyi puhua englantia. Retki ei siis ollut ihan huippu, mutta onneksi sanoimme asiasta retkenjärjestäjälle, niin myöhemmin reissatessamme katsomaan Mauritiuksen luontokohteita olimme ryhmässä, jossa meidän lisäksemme oli kanadalainen pariskunta ja italialainen pariskunta ja siis yhteisenä kielenä englanti. Nyt homma toimi paremmin ja pieni ryhmä oli muutenkin mukava ja tunnelma leppoisa. Yksi retki vei meidät valtameren aalloille ja katamaraanin kannelle nauttimaan auringonpaisteesta ja letkeästä meiningistä miehistön ja pienen ryhmän kanssa. Se päivä oli yksi matkamme kohokohdista! Vaikka emme tietenkään tunteneet ketään etukäteen, oli katamaraani juuri niin iso, että siellä saattoi olla omissa oloissaan niin halutessaan ja sitten kuitenkin oli kiva mahdollisuus tutustua eri puolilta maailmaa lomailemaan saapuviin ihmisiin. (Tartuimme tähän tilaisuuteen ja saimme päivän jälkeen kyläilykutsun Mauritiuksen naapurisaareen Réunioniin.) Mauritiuksella emme kohdanneet lentokentältä poistumisen jälkeen ainuttakaan suomalaista kahteen viikkoon. Puhuimme suomea vain keskenämme ja muuten englantia. Mauritiuksella puhutaan ranskaa, mikä olisi ollut hyvä taito, mutta osaan puhua ranskaksi vain hävyttömyyksiä, joten englannilla kyllä pärjäsi oikein hyvin. 

Valmiiden retkien lisäksi kävimme eräänä päivänä eläintarhassa, josta jäi erityisesti mieleen valtavat kilpikonnat, joista vanhimmalla oli ikää jo 98 vuotta! Eläintarha oli mukavan viidakkomainen, joten mikäli loman suunnaksi ottaa Mauritiuksen, suosittelen La Vanillea yhdeksi retkikohteeksi. 

Le Canonnier -hotellin lähellä oli upea Mon Choisyn hiekkaranta, joka on kahdesti saanut maailman parhaan rannan palkinnon. Luulin, että puheet turkoosista merestä, kristallinkirkkaasta vedestä ja valkoisesta hiekasta ovat matkaesitteiden puppua, mutta eivät ole, siitä Mon Choisyn hiekkaranta on hyvä esimerkki. Kävimme etsimässä aamukävelyllä geokätkön tältä rannalta ja kuljimme pitkän matkan paljain jaloin sametinpehmeällä hiekalla lämpimässä vedessä. Se tunne jäi pyörimään sukkiin. 

Ennen matkaa katselin kauhuissani sääennustuksia, jotka lupailivat sadetta ja ukkoskuuroja jokaiselle päivälle. Loppujen lopuksi reissussa satoi ainoastaan silloin, kun teimme retkiä saaren keskiosiin. Kuulimme, että hotellimme sijainti niemen kärjessä on syy siihen, että siellä sataa vähemmän kuin muualla. Tiedä tuota sitten, mutta hotellialueelle sade osui ainoastaan viimeisenä kokonaisena lomapäivänämme. Ja lämmintähän se sade oli, minä nukahdin silloin päiväunille sateen ropistessa aurinkovarjoon. Sateet olivat aina lyhyitä kuuroja ja pidempään satoi vain silloin, kun ajoimme takaisin lentokentälle. Sadetta tuli edelleen istuessamme jo koneessa lähtövalmiina ja totesin V:lle dramaattisesti, että koko Mauritius itkee lähtömme vuoksi.

Parasta häämatkassa oli tietenkin yhdessäolo. V on takuuvarmaa matkaseuraa, sillä kun toisen kanssa elää, voi reissussa olla se sama höntti itsensä kuin kotioloissakin. Lisäksi nautimme samanlaisista asioista, tunnelmista ja hetkistä ja lähdemme ennakkoluulottomasti ja helposti uusiin kokemuksiin, mikä on korostuva ja erinomainen piirre silloin, kun matkataan yhdessä kauas. Toiseksi parasta matkassa oli valo, lämpö ja värit. Tällä ensimmäisellä loman jälkeisellä viikolla on täytynyt kaivaa kaapista värikkäitä neuleita, koska muutos kesävaatteiden jälkeen takaisin harmaavarpuseksi olisi muuten liian suuri. Matka oli täydellistä aurinkoenergian keräämistä keskellä talvea. 

Kotiin on kuitenkin aina ihana tulla ja varsinkin silloin, kun voi huomata päivän pidentyneen melkoisella harppauksella kahden viikon aikana.

kuvat E

Mahdollisuuksien viidakko

Näin vuoden lopulla blogini aiheet pyörivät vahvasti työnhaussa, mutta huomasin, että tilanne oli täsmälleen sama vuosi sittenkin. Töiden etsiminen on pätkätyöläiselle iso osa arkea nykyisen määräaikaisuuden lopun häämöttäessä. Se valvottaa, mietityttää, stressaa ja silti jostain aina nousee uusi innostumisen puuska, joka pistää hiomaan työpaikkahakemusten sanoja. Ja niin pitää noustakin, koska hakemuksesta ei saa väännettyä hyvää ellei pysty kuvittelemaan itseään hakemaansa työhön ja löydä oikeanlaista kipinää hakemuksen kirjoittamiseen.

 

Työtilanne on nyt parempi kuin vuosi sitten. Vaikka en osaa sanoa ensi vuodesta mitään varmaksi, niin olen pystynyt nyt keskittymään ainoastaan oman alani avoimiin työpaikkoihin. Viime vuoden lopulla töitä oli paljon vähemmän tarjolla, hain ihan mitä vain ja ajoin pitkiä matkoja työhaastattelujen vuoksi ja silti jäin alkuvuodesta työttömäksi. Näin voi käydä nytkin, mutta viime talvi opetti myös, ettei sekään ole maailmanloppu. Yritän tsempata itseäni ennen kaikkea ottamaan rennosti ja luottamaan siihen, että asiat aina järjestyvät jotenkin ja loksahtavat paikoilleen kunhan itse tekee sen mitä tehtävissä on.

Mutta jännittävää tämä on. Odotan tietoja useammasta paikasta ja tammikuussa arkinen kuvio saattaa pysyä yhtä todennäköisesti ennallaan tai sitten meillä koittaa muutto toiselle paikkakunnalle. Kaikki on mahdollista. Parasta tässä epävarmuudessa ja mahdollisuuksien viidakossa on kuitenkin se, että nykyisessä kotiosoitteessa asuu tiimi, jolla on hyvä yhteen hiileen puhaltamisen meininki.

Kuin treffipyyntöjä

Maria Veitola kirjoitti Trendin kolumnissaan siitä, miten työpaikan rekrytointiprosessissa hylätyksi tuleminen tuntuu samalta kuin hylätyksi tuleminen ihastuksen kohteen edessäkin. Pystyn allekirjoittamaan tuon, vaikka onneksi valintamme ei kohdistunut tällä kertaa sinuun -viestit eivät riipaise henkilökohtaisesti kovin usein ja varsinkaan silloin, kun hakijoiden määrä lähentelee sataa tai pomppaa jopa sen yli.

 

Jotain muutakin samaa työnhaussa on kuin treffailussakin. Tänään laitoin sähköpostia eräästä työpaikasta, johon saatetaan hakea sijaista. (Ensimmäisen työpaikkani valmistumisen jälkeen sain juuri siten, että olin kuullut ehkä avoinna olevasta tehtävästä ja päätin tarttua härkää sarvista ja ottaa yhteyttä ihmiseen, josta sittemmin tuli esimieheni.) Nyt havittelemani paikan haku ei ole vielä käynnissä enkä tiedä miten sen kanssa tulee edes tapahtumaan, mutta koska erään toisen hakemani työn rekrytointi hoidetaan hyvin nopeasti muutaman viikon sisällä, oli minun pakko kerätä kaikki rohkeuteni ja kysyä tämän sijaisuuden perään. Muotoilin sähköpostia kauan posket punaisina ja mietin, teenkö itsestäni ihan pellen vai palkitaanko rohkeus. Annoin sähköpostin odottaa luonnoksena yön yli, kävin pitkin päivää sitä aina välillä vilkaisemassa, tein korjauksia ja tuijotin sitä empien. Sitten viimein lähetin sen.

 

Olo oli täsmälleen sama kuin silloin, kun oli ihastunut johonkuhun ja jännitti kauheasti laittaa ihastukselleen viestiä. Sitten viimein päätti, että jos nyt jotain haluaa oikeasti tapahtuvan, ei pidä jäädä loputtomasti odottamaan. Aina se ei toiminut, mutta viimeisimmän kohdalla toimi oikein hyvin. Jospa tämä nyt siis toimisi töitä etsiessäkin.

 

Apua, miten posket ihan hehkuvat!

Torstain ajatuksia muun muassa työstä

Nyt syksy on edennyt siihen pisteeseen, kun puut ovat alastomia, lehdet muuttuvat kahisevista niljaisiksi ja maa odottaa jo lunta. Aamut alkavat olla pimeitä myös meille, jotka lähdemme seitsemältä kotoa. Sade pimentää aamuja entisestään ja siksi heijastimet ja autojen turvaväli on entistä tärkeämpiä. Kun istuu päivittäin penkin ja ratin välissä kaikenlaisissa sääolosuhteissa, niiden arvon todella huomaa.

 

Mieheni tekee silloin tällöin tuurauksia samassa kaupungissa kanssani. Koska minulla on hyvä liukuva työaika, pystymme aina näiden tuurausten aikana kulkemaan töihin yhdessä. Työmatka tuntuu silloin paljon lyhyemmältä ja helpommalta. V on tarjoutunut ottamaan näitä tuurauksia vastaan vielä useammin näin loppusyksyllä, kun ajaminen käy sään ja pimeyden vuoksi raskaammaksi. Ihanan huomaavaisen ihmisen kanssa menin naimisiin!

 

Nykyinen pätkä päättyy vuoden lopussa ja jälleen täytyy alkaa selailla avoimia työpaikkailmoituksia. Nykyisessä työpaikassani on kyllä pieni jatkon mahdollisuus, mutta valitettavasti siitä kilpailee kanssani pari muutakin ihmistä, joiden määräaikaiset työsopimukset päättyvät nyt loppuvuoden aikana. Paikkoja on vain yksi, mutta siihen pyrkiviä osaavia ihmisiä useampi. Onneksi meillä on tilanteesta huolimatta hyvä henki. Sivistyneet, kohteliaat ihmiset tietävät, että pelin luonne on tämä eikä jokaisella ole jatkon mahdollisuutta resurssien vuoksi. Siksi nokkimisella, epäkohteliaisuudella tai kieroilulla ei voita yhtään mitään - onneksi.

 

Nimiasioita

Meillä oli esittelykierros koko työpaikan yhteisellä kahvihetkellä. Se oli samalla ensimmäinen kerta, kun esittelin itseni isomman väkijoukon edessä uudella sukunimelläni. Olinhan sitä harjoitellut ties kuinka monesti ääneen autossa työmatkoilla niin ennen häitä kuin häidenkin jälkeen. Naimisiinmenossa mikään muu asia ei kuitenkaan pistänyt minua puntaroimaan ja pohtimaan paitsi nimiasiat. Avioituminen itsessään oli helppo ja selkeä päätös, maailman luontevin jatko tälle tarinalle, mutta vain hieman ennen suurta päivää mietin yhä ottaisinko yhdistelmänimen, miehen nimen vai pitäisinkö omani. Viimeisin vaihtoehto ei tuntunut hyvältä, koska minulle nimen vaihtuminen kuuluu osaksi naimisiinmenoa. Se oli myös selvää, että jos meille joskus lapsia siunaantuu, he saavat V:n sukunimen ja toki haluan myös nimeni puolesta tuntea kuuluvani siihen konkkaronkkaan. Pelkkä mieheni nimi olisi tällaiselle puhevikaiselle naiselle helppo, sillä siinä ei ole vaikeita L- ja S-kirjaimia kuten omassa tyttönimessäni. Silti päädyin yhdistelmänimeen, koska en halua muuttua ihan tuntemattomaksi papereissa siinä verkostossa, jonka olen työuran puolesta saanut hankittua vuosien varrella. Vielä suurempi painoarvo oli sillä, että nimeni yhdistetään usein äitini yritykseen ja siksi oli minulle henkilökohtaisesti tärkeää säilyttää oma nimeni jatkossakin. Yhdistelmänimi tuntui silti alkuun kummalta, koska en suoraan sanottuna ole koskaan liiemmin pitänyt yhdistelmänimistä ja nytkin yhdistyi kaksi lyhyttä sanaa, joista kumpikaan ei suoraan ja selkeästi tarkoita mitään. Silti vaihdettuani häiden jälkeisenä päivänä uuden nimeni Facebookiin tuntui yhdistelmänimi heti oikealta ja minulle sopivalta ratkaisulta. Erityisesti juuri Facebook on auttanut tottumaan uuteen nimeen nopeasti, koska siellä näen sen päivittäin. Ehkä juuri sen nopean tottumisen vuoksi tänään oli yllättävän helppo esitellä itsensä ensimmäistä kertaa juuri tämännimisenä arkiston apulaistutkijana.

Tahdon

Lauantai 10.8.2013 oli ikimuistoinen päivä. Meidät vihittiin avioliittoon Viherin sillalla. Kävelimme käsikädessä pienelle pöydälle rakennetun alttarin ääreen tutun papin eteen kahden nuoren tytön soittaessa viululla ja kitaralla Ol kaunis kesäilta -kansanlaulua. Ympärillä oli kaikki ystävät, rakkaat ihmiset ja vihkitilaisuus niin herkkä ja kaunis, etten olisi ikinä osannut sitä tunnelmaa kuvitella mielessäni etukäteen. Me pidimme toisiamme V:n kanssa kädestä koko tilaisuuden ajan, ote oli voimakas, sellainen, joka viestitti toiselle, että tässä olemme yhdessä. Vihkimisen päätteeksi helähti reippaasti Lintu lensi oksalle -kansanlaulu, saippuakuplat leijailivat ja hymyilytti ja nauratti kovasti! Me lähdimme vauhdikkaasti kuplavolkkarilla ja autossakin vain nauratti! V totesi jossain vaiheessa hääpäivää, että tuntuu ihan siltä kuin olisimme vasta tavanneet ja rakastuneet.

 

Pitkälle aamuyöhön jatkuneet juhlat olivat ihanat ja onnistuneet. Vanha tanssilava oli kaunis ja tunnelmallinen ja koko päivä hyvin tunteellinen ja ikimuistoinen. Saimme jälkeenpäin kiitosta hääjuhlan hyvästä tunnelmasta ja se lämmitti mieltä kovasti, koska juuri tunnelma oli se, jonka halusimme vierailemme tarjota.

 

 

Hääpäivän jälkeen vietimme muutaman rauhallisen päivän kahdestaan Ahvenanmaalla. Häät olivat paljon mielessä ja puheissamme, ja oli ihana kaiken järjestelyn ja tohinan jälkeen olla ihan vain kahden, kerrata hääpäivän kulkua ja nauttia. Puhuimme siitä, että käytännön tasolla naimisiinmeno ei avoliiton jälkeen arkea muuta, mutta silti on erilaista. Tuntuu, että suhteessa on syvyyttä vielä enemmän ja yhteisillä unelmilla vielä vankempi pohja. Juuri niitä asioita, joita me tahdomme. 

 

 

kuvat Anna P., Antti S. ja Taru S.

Odotan

Niin vaihtui heinäkuu elokuuksi. Aamuauringossa on jo ripaus kuulautta. Illat hämärtyvät pehmoisina ja lämpiminä. Juuri nämä pimenevät illat olivat syy siihen, miksi haluamme elokuussa naimisiin. Toinen minulle folkloristina tärkeä syy on yläkuu, sillä se on kasvamisen aikaa, silloin on hyvä aloittaa jotain uutta. Sanotaan, että yläkuun aikaan solmitut avioliitot ovat onnellisia ja aviopari pysyy terveenä. Tämän tulevaisuus sitten aikanaan kyllä kertoo, mutta juuri näillä main syntyy uusi kuu ja ensi lauantaina minusta tulee hyvän, turvallisen, rakkaan ja maailman parhaan miehen vaimo. Eilen hän lähti jo järjestelemään häävalmisteluita ja kun palasin kotiin, oli pöydällä hymyn nostattava lappu: Nähdään pian rakas tuleva vaimoni!

Välillä jännittää tosi paljon ja olen sanonut miehelleni, että olisiko sittenkin pitänyt käyttää säästetyt rahat häämatkaan ja solmia avioliitto intiimisti kahden kesken jossain kaukaisella hiekkarannalla. Mutta sitten mietin niitä kaikkia tärkeitä ja rakkaita, jotka ovat tulossa kanssamme juhlimaan ja joiden kanssa todella haluamme jakaa yhden elämämme tärkeimmistä päivistä. Kun hääpäivään oli tasan viikko, sain monelta ystävältä iloisen ja odottavan tekstiviestin. Se jo kertoo, että tämä on kaiken jännittämisen arvoista.

Viikon kuluttua tähän aikaan laiva lipuu saaristomaisemissa ja me olemme avioparina matkalla kohti Ahvenanmaata. Ennen sitä vietetään kesän odotetuin, jännittävin ja kaunein viikonloppu.

Humua

Siihen erääseen tärkeään hetkeen ei ole enää kovin pitkä aika. Hääjuhlaa on suunniteltu ja järjestetty kauan ja huolella, mutta pian on aika laittaa homma pyörimään ihan käytännössä. Välillä jännittää niin että vatsassa tuntuu, mutta enimmäkseen on odottava tunnelma ja juhlahumukin on ruvennut nousemaan todenteolla. Sen tuntee kotona, jossa yhdessä iloitaan mukaan ilmoittautuneista vieraista ja valmiiksi saatetuista järjestelyistä ja välillä mietitään, miten iso, ihana asia tämä on. Humu tulvii sosiaalisesta mediasta, jossa äiti päivittää statusta, ystävä laittaa viestiä juhliin hankkimistaan kengistään ja toinen siitä, miten äidin status sai itkemään ilosta. Minua naurattaa ja kotona puhumme V:n kanssa miten hienolta tuntuu, kun meillä on innostunut talkootiimi ja osaavia ihmisiä apuna järjestelyissä, ja juhlakansasta puolestaan aistii jo nyt, että juhlaan ollaan tulossa odottavin ja iloisin mielin. Ehkä näistä aineksista syntyy se iloinen ja onnellinen päivä, jota on valmisteltu pitkään?

Viltillä

Tämä kesä on ollut hyvin juhlava ja männäviikonloppu oli ensimmäinen moneen viikkoon, kun ei ollut yhtään mitään. Paitsi etukäteen jännittänyt vihkikeskustelu sunnuntaina papin kanssa, mutta sekin osoittautui rennoksi ja hyväksi ja antoi avaimet ja rungot tärkeää hetkeä varten.

 

Mutta lauantai, oi että. Vein nurmikolle viltin ja heittäydyin sinne auringon paisteeseen Kjell Westön kirjan kanssa (Halkeamia: valikoituja tekstejä 1986-2011). Kissa säikäytti saapumalla hiljaa paikalle ja naukaisemalla korvan juurella. Sitten sekin kellahti viltille ja rupesi kehräämään. Aurinko kiersi taivaan kantta, poltti olkapäät ja vaivutti minut ja kissan suloiseen horrokseen.

kuva E

Rakkautta

Toukokuu pyörähti käyntiin valtavalla vauhdilla. Olen nauttinut työpäivistä museossa, jossa sarkaani kuuluvat arkistotutkijan tehtävät. Tuntuu hyvältä iskeä pitkästä aikaa taas puuvillahansikkaat käteen ja tarttua uusiin mutta kuitenkin tuttuihin tehtäviin.

Ja on ilmassa paljon muutakin, jonka paljastan nyt vasta täällä, vaikka monet ovat sen tienneet jo kauan. Kesällä minusta tulee aviovaimo. Häät ovat muuttuneet päivä päivältä todellisemman tuntuiseksi, kun kutsut ovat enää postimerkkejä vaille lähtövalmiina. Viikonloppuna askarreltiin, naurettiin paljon ja nautittiin yhteisestä iltapäivästä kahden pitkäaikaisimman ystäväni kanssa, ja tässä eräänä päivänä pyörähdettiin juhlapaikalla mukanamme suuri rulla valkoista harsokangasta ja mittanauha. Tyhjä sali muuttui mielikuvissa hetkessä sellaiseksi, kun se on sitten suuren hetken koittaessa.

Onnellisia ihmisiä ovat ne, jotka ovat odottaneet elämältä paljon vähemmän.

Kaikkien hääkaramelleihin tulevien värssyjen joukosta tuo jäi minun mieleen, koska niin totta se on. Ennen kuin V tuli elämääni ajattelin, että kiva työ, perhe ja ystävät kyllä tekevät ihmisen onnelliseksi, vaikka rakkautta ei koskaan löytyisikään. Omasta suhtautumisesta se on enemmän kiinni. Kaipasin ja haaveilin rakkaudesta kuitenkin paljon, mutta halusin oppia nauttimaan siitä mitä minulla oli, vaikka ystävien rakastumiset, häät ja vauvat toivatkin toisinaan mieleen sen ajatuksen, että olisinko itse koskaan tuossa tilanteessa. Rakkauden löytäminen ei ole ollenkaan mikään helppo juttu kenellekään ja jos olet vielä liikuntavammainen, se tuo kuvioon oitis omat haasteensa ja kompurointinsa. Tätä kirjoittaessani olen saanut rakastaa ja tuntea itseni rakastetuksi jo kauan, ja meille naimisiinmeno tarkoittaa suhteen virallistamista ja alkua yhteisen perheen perustamiselle. Silti en monen yksinäisen vuoden vuoksi pidä rakkautta ja rinnallani kulkevaa pitkää miestä itsestäänselvänä elämääni kuuluvana asiana, vaan tunnen valtavaa onnea ja nöyrää kiitollisuutta, että saan elää ja haaveilla niistä asioista, joista haaveileminen tuntui ennen turhalta ja siksi surulliselta.

Mutta jestas, miten tämä on jännittävääkin! Toivon, että jännityksestä tärisemisen sijaan tunnen suurta rauhaa ja hyvää oloa seistessäni V:n rinnalla papin edessä, ympärillä rakkaat ihmiset, ranta ja kesäinen metsä.

Ystävänpäivänä

"Joku poika, jota en ole ennen nähnyt, ihmetteli äsken kirjastossa, kun kirjoitin ystävänpäiväkortteja. Sitten se poistui hetkeksi ja toi hetken kuluttua minulle kortin ja ison suklaarasian."

Näin kertoi kaverini Facebookissa ja status oli ehkä ihanin aikoihin, sellainen lukuisten tykkäämisten arvoinen. Maailma on tulvillaan rakkautta ja kauneutta, kun vain katsoo ympärilleen, on avoin ja optimistinen. Näin ainakin itse uskon. 

Tämä viikko on ollut hyvä. Sain donitsilaatikon, jonka kannessa oli erityisen tärkeä ja rakas viesti. Saan viettää tänään illalla aikaa hyvän ystävän seurassa, jonka kanssa yhteisymmärrys syntyy jo pelkästä hymähdyksestäkin. Ja erityisen onnellinen olen siitä, että saatoin tänään laittaa eräälle naiselle viestin ja kiittää tärkeästä ja rakkaasta ystävyydestä, jota on kestänyt jo tasan 20 vuotta. Melkoista! Ystävän päivä on toki joka päivä, mutta on hienoa, että meillä on silti päivä, jolloin hyvän ystävyyden peruspilarit ja tärkeys muistuvat erityisen vahvasti mieleen.

Sydämellistä ystävänpäivää!

Mikä se sitten onkaan tärkeintä

Neljän aikaan iltapäivällä riittää vielä valoa. On ihmeellistä, että valon lisääntyneen määrän huomaa jo nyt, vaikka on vielä tammikuu. Työnhaku aiheuttaa päänvaivaa ja on tehnyt alkuvuodesta hiljaisen ja vähän mälsänkin. Hakijoita on hirveästi ja tuntuu, että täytyisi olla ihmelapsi tai haukka, että saisi napattua juuri sen paikan, jota viisikymmentäseitsemän muutakin havittelee. Välillä lannistaa, mutta sitten taas ilmestyy uusia avoimia paikkoja, jotka muistuttavat, ettei tarjonta todellakaan ollut tässä. Onneksi tein tutkintoni valmiiksi kaksi vuotta sitten, koska silloin töitä oli digitointiprojektien takia paljon enemmän ja kerkesin kerryttää työkokemusta kunnolla samaan aikaan, kun rahahanoja pistettiin koko ajan pienemmälle. 

Mitäpä sitten muuta? Kun työasiat stressaavat, korostuu yksityisasioiden hyvät seikat entisestään. Ainakin itse huomaan kiinnittäväni nyt vielä enemmän huomiota siihen, että työttömyydestä huolimatta moni juttu on melkoisen kivasti kohdallaan, vaikka tammikuu on tuntunut hiljaisemmalta kuin aikoihin. Silti sitäkin täyttävät ystävät, jotka tsemppaavat ja vinkkaavat avautuvista työpaikoista. Ystävät, joiden kanssa lämmitetään palju, syödään itsemme ähkyksi raglette-pannun ääressä, tanssitaan jalat väsyksiin, suunnitellaan tulevia. Ja sitten tietenkin hömppä perhe, jossa isä päättää työllistää minut lämmittämään pannuhuonetta helmikuun reissun ajaksi, äiti aikoo pyytää enkeleiltä apua ja veli lähettää meriltä nuuskaa pakastettavaksi. Ja tietenkin rakas V, joka kiertää kädet ympärille ja sanoo, että meillä kotona on kaikki hyvin ja hänelle en jää koskaan varasijalle. Sellaisten asioiden rinnalla epätoivoinenkin työnhaku tuntuu pieneltä murheelta.

Viime viikolla

Viime viikolla digitoin töissä fanikirjeitä eri vuosikymmeniltä ja mietin miten ihmeellisiä kokoelmien tarinat voivat olla: ensin nainen kirjoittaa joka toinen viikko erittäin intensiivisiä kirjeitä eräälle julkisuuden henkilölle ja kolmekymmentä vuotta myöhemmin joku täysin ulkopuolinen ihminen skannaa ja luetteloi kirjeen ja antaa sille oman numerotunnuksen (ja vähän ehkä punastelee kirjettä lukiessaan). Toisessa vielä vanhemmassa kirjeessä kirjoittaja toivoo, ettei vastaanottaja heittäisi kirjettä avaamattomana paperikoriin ja taas museon arkistotietokannan ääressä hymyillään tietävästi etpä arvaakaan!

META: illan vietto vanhan ystävän kanssa, jäätä auton ikkunassa, kynttilät, ajatus pohjoisesta, suudelmia ja hymyjä, tärkeitä sanoja.

27

Kun äitini oli 27-vuotias, hän oli mennyt naimisiin muutama vuosi aiemmin ja hänellä oli kaksi pientä tyttöä. 27-vuotiaana äidille iski paniikki siitä, mitä ihmettä hän rupeaisi tekemään työkseen. Hän oli emäntänä maatilalla, josta oli lypsykarja jo pistetty pois. Hänellä oli ravintola-alan ammattitutkinto, mutta hän ei ollut tehnyt päivääkään ravintola-alan töitä, koska ala ei tuntunut omalta. Elämällä on kuitenkin aina jotain takataskussaan, sillä ensi vuonna äiti on tehnyt 25 vuoden hienon uran käsityöyrittäjänä.

Eilen minä täytin 27 vuotta. En ole vielä naimisissa eikä minulle ole siunaantunut lapsia. Valmistuin kaksi vuotta sitten maisteriksi siltä alalta, jolla haluaisin työskennellä jatkossakin ja elän kyllä sen miehen rinnalla, jonka kanssa haluan naimisiin ja lapsia. Jotain yhteistä minulla ja 27-vuotiaalla äidilläni kuitenkin on: epävarmassa työllisyystilanteessa olen välillä ollut yhtä pulassa kuin hänkin. Koulutus löytyy ja vieläpä omalta tuntuvalta alaltakin, mutta töitä sen sijaan löytyy heikonlaisesti ja mitä ihmettä minä sitten teen, jos niitä ei löydy ollenkaan. Siksi minua rohkaisee ajatus siitä, että äiti pohti tämän ikäisenä aivan samantyylisiä kysymyksiä kuin minäkin ja löysi sitten kuitenkin oman polkunsa, joka on kantanut aina tähän hetkeen saakka.

PS. Vietin mukavan syntymäpäivän. V vihjaisi jo aiemmin viikolla yllätyksestä, joka olisi kiva ja tarpeellinen ja sitä se todella oli, sillä sunnuntaiaamuna lähdimme vatsat kurnien kotoa ja menimme syömään hotelliaamiaisen keskustaan. Ihana alku päivälle ja uudelle vuodelleni.

Heinäkuun yhdestoista

Kolme vuotta sitten heinäkuun yhdentenätoista päivänä olin ystävieni kanssa viettämässä iltaa. Oli vauhdikasta ja hauskaa ja sitten yhtäkkiä minä törmäsin pitkään mieheen. Pyysin anteeksi ja mies nauroi ja sanoi "Törmäillään toistekin!" Ja myöhemmin illalla hän pyysi minua tanssimaan ja antoi minulle puhelinnumeronsa. En silloin arvannut mihin se tie veisi.

Vuosi sitten heinäkuun yhdentenätoista päivänä sama pitkä mies tuli yhteiseen kotiimme työpäivän jälkeen sylissään niittykukista solmittu kimppu. Hän polvistui eteeni ja pyysi minua vaimokseen.

Tänään jääkaapissa odottaa pieni kuohuviinipullo, jonka me nautimme pitkän miehen kanssa illalla pitkospuiden päässä kodassa, jossa sormukset vaihdettiin vuosi sitten. Ilmassa on valtavasti rakkautta ja hyvää oloa. Paljon kauniita sanoja, yhteisiä unelmia ja turvallisuutta.

- Onneksi törmäsin kaikista maailman ihmisistä juuri sinuun, sanon ja hymyilen.

Erilaiset sanat

Tällä viikolla sanat ovat olleet erilaisia, monenlaisia ja ennen kaikkea merkityksellisiä.
 
Olen surrut paljon sitä, että sanotaan asioita, jotka satuttavat.

Sitten on sanottu ystävien sanoja, iloisia ja pulppuavia, ilta-auringon rentouttamia.

Ja pitkän päivän jälkeen mies kiertää yhtäkkiä kätensä ympärilleni ja sanoo sanat, jotka tekevät minut elävämmäksi kuin mikään muu: rakastan sinua koko ajan enemmän.