keskiviikko 30. tammikuuta 2013

On ollut vastakohtaisuuksien päiviä

Toisessa kädessä biojätepussi ja toisessa kirjekuori, johon postimerkki liimattiin vapisevin sormin. Toisessa liikkeessä paljon mietittävää, toisessa suora tie pitkien kalsareiden hyllylle. Nenän edessä kupillinen kahvia samalla reseptillä kuin joka aamu ja artikkeli, jollaista ei ole aiemmin lukenut. Ikkunan takana lumimyrsky, keittiön pöydällä kimppu keltaisia tulppaaneja. Jalassa villasukat ja varpaissa syvän punainen lakka (vaikkei se näy tammikuussa kuin saunassa eikä oikein sielläkään.)


weheartit.com

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Äidin korvakorut ja muita juttuja

Blogini kulkee nyt vahvasti näissä työelämän teemoissa, mutta koska siitä riittää monenlaista pohdittavaa, niin antaa mennä vain. 

Eilen löysin ilokseni artikkelikokoelman ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneiden työllistymisestä. Se oli lohdullista luettavaa ja suoraviivaisesti päätelmäksi voidaan sanoa, että kun valmistumisesta oli kulunut viisi vuotta, työllistyminen oli parantunut selvästi verrattuna tilanteeseen heti valmistumisen jälkeen, ja lähes kaikki vastanneet työskentelivät tehtävissä, joissa he pystyivät käyttämään yliopistosta opittuja taitoja. Toki taas täytyy muistaa tämänhetkinen kehno taloudellinen tilanne, joka kantaa oman viheliään kortensa kekoon ja on niin synkkä aihe, joka hetkauttaa ja jonka ainakin pitäisi hetkauttaa edes ajatuksen tasolla jokaista suomalaista. Mutta ei mennä nyt siihen, vaan jos siellä ruudun toisella puolella on maistereita, jotka pohtivat samoja työllistymisen haasteita, niin täältä löytyy pdf-tiedostona Antero Puhakan ja Visa Tuomisen toimittama arkittelikokoelma toiveikkaalla otsikollaan Kunhan kuluu viisi vuotta - ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneiden työurat.

Eilen olin jälleen työhaastattelussa. Paikka tuntui vaativalta ja mitä pidempään kuuntelin tehtävän sisältämiä vastuualueita ja palkkatiedotkin, sitä enemmän olin ihmeissäni siitä, miksi he olivat kutsuneet minut haastatteluun. Toisaalta tämän kyseisen paikan kohdalla haastatteluun pääseminen tuntui jo itsessään lottovoitolta, koska se kertoo, että hakemukseni ja ansioluetteloni perusteella minussa nähtiin potentiaalia työhön. Laitoin haastatteluun äitini vanhat korvakorut, sillä minun ikäisenään äiti ei tiennyt yhtään mitä hän tekisi työkseen ja mihin ammattiin hän suuntaisi. Oma polku kuitenkin löytyi, ja tänä vuonna äitini käsityöyritys viettää 25. juhlavuottaan ja edelleen hän löytää valtavan ilon uusien tuotteiden suunnittelemisesta ja on silmin nähden juuri itselleen oikealla alalla. Lempiesimerkkini siitä, miten asiat loksahtelevat omille paikoilleen.

maanantai 21. tammikuuta 2013

Mikä se sitten onkaan tärkeintä

Neljän aikaan iltapäivällä riittää vielä valoa. On ihmeellistä, että valon lisääntyneen määrän huomaa jo nyt, vaikka on vielä tammikuu. Työnhaku aiheuttaa päänvaivaa ja on tehnyt alkuvuodesta hiljaisen ja vähän mälsänkin. Hakijoita on hirveästi ja tuntuu, että täytyisi olla ihmelapsi tai haukka, että saisi napattua juuri sen paikan, jota viisikymmentäseitsemän muutakin havittelee. Välillä lannistaa, mutta sitten taas ilmestyy uusia avoimia paikkoja, jotka muistuttavat, ettei tarjonta todellakaan ollut tässä. Onneksi tein tutkintoni valmiiksi kaksi vuotta sitten, koska silloin töitä oli digitointiprojektien takia paljon enemmän ja kerkesin kerryttää työkokemusta kunnolla samaan aikaan, kun rahahanoja pistettiin koko ajan pienemmälle. 

Mitäpä sitten muuta? Kun työasiat stressaavat, korostuu yksityisasioiden hyvät seikat entisestään. Ainakin itse huomaan kiinnittäväni nyt vielä enemmän huomiota siihen, että työttömyydestä huolimatta moni juttu on melkoisen kivasti kohdallaan, vaikka tammikuu on tuntunut hiljaisemmalta kuin aikoihin. Silti sitäkin täyttävät ystävät, jotka tsemppaavat ja vinkkaavat avautuvista työpaikoista. Ystävät, joiden kanssa lämmitetään palju, syödään itsemme ähkyksi raglette-pannun ääressä, tanssitaan jalat väsyksiin, suunnitellaan tulevia. Ja sitten tietenkin hömppä perhe, jossa isä päättää työllistää minut lämmittämään pannuhuonetta helmikuun reissun ajaksi, äiti aikoo pyytää enkeleiltä apua ja veli lähettää meriltä nuuskaa pakastettavaksi. Ja tietenkin rakas V, joka kiertää kädet ympärille ja sanoo, että meillä kotona on kaikki hyvin ja hänelle en jää koskaan varasijalle. Sellaisten asioiden rinnalla epätoivoinenkin työnhaku tuntuu pieneltä murheelta.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Vuoden kuusi ensimmäistä päivää

Uusi vuosi on alkanut rauhallisesti. Joulun ajan menojen ja rientojen jälkeen on nautittu kotona olosta, sairastettu flunssaa, kestitty vähän vieraita ja korjattu joulua pois, jotta kevät voi tulla tilalle. Oma ajanlaskuni ei juuri tunne keskitalvea, vaan syksy huipentuu jouluun ja sen jälkeen ruvetaan menemään kohti kevättä, vaikka päivien pitenemisen huomaa tässä vaiheessa lähinnä vain Forecan nettisivuilta. Mutta tästä se lähtee, hitaasti mutta varmasti.

Perjantaina kävin Helsingissä ja vietin ihanan päivän erään hyvän ystäväni kanssa. Söimme hyvin, kiersimme putiikkeja ja kertasimme viime aikojen kuulumiset. Vuoden ensimmäisenä arkipäivänä jouduin töihin lähtemisen sijaan lähtemään työvoimatoimistoon, mikä harmitti kovasti, mutta kun hyvä ystävä on samassa tilanteessa, voi ikävyyttä keventää jakamalla se. Päätimme olla naisia, jotka elävät vapaaherran elämää ja nauttia tilanteen suomasta vapaa-ajasta, kun kerran töitäkään ei tähän hätään saanut. Ja kuinka kiva päivä meillä olikaan! Kolikolla on aina vähintään kaksi puolta.