Kangastus 38

Kuten suurin osa teistä tietää, Kjell Westö on suosikkikirjailijani. Pidän hänen tyylistään kirjoittaa, pidän siitä Helsingistä, jota hän kuvailee ja pidän hänen usein hieman reppanoista henkilöhahmoistaan. Luin loppuvuonna Westön uusimman kirjan Kangastus 38. Usein Westön kirjat ovat laajoja ja useamman sukupolven ja vuosikymmenen yli polveilevia tarinoita, mutta Kangastus 38 poikkeaa tästä linjasta, sillä henkilöitä on vähemmän ja aikaa kuluu vain puoli vuotta vuoden 1938 Helsingissä. Tarinaa kerrotaan asianajaja Claes Thunen ja hänen sihteerinsä Matilda Wiikin näkökulmista. Claes Thune on kokenut vastikään avioeron ja Matilda Wiikille puolestaan kummittelevat menneisyyden haamut ja vuoden 1918 vankileirin raa'at kokemukset. 

Westö maalailee tunnelmallisesti 1930-luvun Helsingin, jonka tahdissa lukijan on helppo heittäytyä yllätyksellisen tarinan vietäväksi. Thune ja Wiik saivat molemmat minulta osakseen sympatiaa. Thune vaikutti ensin nahjukselta, joka olisi kaivannut kunnon potkun takapuolelleen, mutta tarinan edetessä hän sai uusia piirteitä kilttinä ja humanistisia arvoja kannattavana miehenä, josta pidin lopulta. Pidättyväinen, hallittu Wiik herätti minussa sääliä traumatisoituneen ja pahasti särkyneen mielensä vuoksi. Kirja kiihtyi loppuaan kohti ja tarinan loppu nosti tuo saman säälintunteen pintaan. Kangastus 38 jäi mieleen ja sitä piti maistella jonkin aikaa ennen kuin saatoin aloittaa seuraavan kirjan. 

Kangastus 38 on mielestäni yksi parhaista Westön kirjoista. Westöllä on kyky luoda sanoilla oikeanlainen tunnelma ja piirtää henkilöhahmojen luonteenpiirteet selkeiksi. Mielestäni tässä tarinassa Westö onnistuu siinä erityisen hyvin, koska kaksi päähenkilöä ja lyhyt ajanjakso luovat tarinalle niin selkeät raamit. 1930-luvun loppu on aatteellisesti synkkää aikaa, mikä luo vastakohtaisuutta meidän näkökulmasta nostalgiselle kaupunkikuvalle elokuvateattereineen ja ravintoloineen. Westö kirjoittaa kiinnostavasti ja juuri sopivan romanttisella otteella realismia kuitenkaan unohtamatta 1900-luvun alkupuolen Suomesta ja Helsingistä. Olisikin siis kiehtovaa lukea joskus tutuksi tulleella westömäisen otteella kirjoitettu tarina talvi- ja jatkosodan ajalta.

Ja ei, tällä Dallapén Kangastuksella ei ole mitään tekemistä Kangastus 38:n kanssa, mutta kappaleen svengaava syke on juuri sellainen, jonka voisi kuvitella 1930-luvun loppupuolen helsinkiläiseen ravintolaan tai S/S Archimedeksen ensimmäisen luokan salonkiin.

Kirjavuosi 2013 ja muita ajatuksia

Olen tosi hidas lukemaan. Siis ihan tosi tosi hidas. Jos tarina ei imaise mukaansa, niin lukeminen on nuoskalumessa tarpomista. Meinasin jo julistaa tämän vuoden hyvien kirjojen vuodeksi, johon on kuulunut Kjell Westön Älä käy yöhön yksin ja Halkeamia, Ulla-Lena Lundbergin ihastuttava Jää sekä valtavan vaikutuksen tehnyt Sofi Oksasen Puhdistus. Puhdistuksen jälkeen kuitenkin epäonnekseni tartuin Tuomas Kyrön kirjaan 700 grammaa ja voi jestas, taas tuli se tosi tosi hidas vaihde päälle. Pidän valtavasti Kyrön huumorista ja olen pitänyt Kyrön muista kirjoista, mutta tarina pituushyppääjästä ei vaan iskenyt millään. Tarina eteni hitaasti, toisinaan aukeama kerrallaan illalla ennen unta ja laskin jäljellä olevia sivuja, joita tuntui riittävän loputtomasti. Kun matkustin bussilla Helsinkiin ja takaisin viime viikolla, päätin rykäistä kirjan viimeiset sivut vihdoin loppuun. Kirja teki mieli jättää kesken, mutta jonkin kummallisen periaatteen vuoksi en jätä kirjoja kesken kuin aivan äärimmäisen tylsistymisen edessä. Näin kävi Stacy Schiffin Kleopatran ja Jostein Gaarderin Sofian maailman kohdalla, joiden kirjanmerkit eivät ole edenneet sivuakaan enää aikoihin. Sofian maailma olisi kannattanut lukea kymmenen vuotta sitten ja Kleopatran kohdalla odotin samaa innostusta kuin aikoinaan Marie Antoinetten elämäkertaa lukiessani, mutta ei lähtenyt ei.

 

Haluaisin olla mukana lukupiireissä, koska pidän lukemisesta ja pidän paljon siitä, kun voi keskustella lukemastaan. Lukupiiri olisi siis juuri minun juttuni, mutta voi, jos kirjat etenevät niin hitaasti kuin ne minulla tuppaavat etenemään, ehtivät lukupiirit pyöriä monta kierrosta ennen kuin pääsisin loikkaamaan mukaan. Viime viikonloppuna ystävien kanssa kehittyikin tästä syystä idea artikkelipiiristä, jossa luettaisiin erilaisia artikkeleja tieteellisistä julkaisuista tai esimerkiksi Helsingin Sanomien hitaiden artikkeleiden joukosta tai Long Playn kautta. Artikkelipiiri sopisi tällaisille hitaille tai kiireisille lukijoille ja samalla pitäisi aivoja rasvattuina työn ja arjen pyörittämisen rinnalla.

 

Onneksi kuitenkin sain Kyrön kirjan bussimatkalla luettua loppuun. Hitaasti, tahmeasti, tylsistyen mutta silti kuitenkin. Tartuin seuraavaksi takuuvarman Kjell Westön tuotantoon eikä se pettänyt tälläkään kertaa: Kangastus 38:n sivut juoksevat silmien edessä.

Elämää ja kuolemaa merellä

Merikeskus Vellamossa järjestettiin eilen Tietoherkku-tapahtuma, jonka otsikkona oli pian koittavan pyhäinpäivän tunnelmissa "Elämää ja kuolemaa merellä". Tilaisuudessa kuultiin kolme erilaista esitelmää, joista ensimmäinen käsitteli kuolemaa laivoilla ja mereen hautaamista 1900-luvun alkupuolella ja puolenvälin tienoilla. Aihe on karu, sillä kuolemantapaukset sattuivat laivalla aina yllättäen ja ne olivat joko onnettomuuksia tai itsemurhia. Nykypäivänä vainaja pystytään kuljettamaan kotimaahan, mutta entisaikaan se oli mahdotonta ja siksi hautaus piti suorittaa merellä. Vainaja oli kääritty useimmiten purjekankaaseen, johon oli laitettu kiviä ja hiekkaa painoiksi. Kapteeni suoritti hautauksen. Tilaisuus oli usein lyhyt ja koruton eikä läsnä ollut ainuttakaan vainajan lähiomaisia tai ystäviä, ainoastaan työyhteisö. Hautapaikan sijainti merkittiin ylös. Tietoherkussa näytettiin myös vanha kaitafilmi merimiehen hautajaisista, joka oli kuvattu nelisenkymmentä vuotta sitten.

 

Toinen esitys kuultiin seurakunnalta, jonka aiheena oli mereenhautaus nykypäivänä. Esitys tosin meinasi mennä hautausinfon puolelle, mutta onneksi tilaisuudessa oli jazz-yhtye Nefer, joka kevensi tyylikkäästi tunnelmaa. Viimeinen esitys oli laivakuraattorilta, joka kuvien kanssa kertoi siitä millaista laivaelämä on tänä päivänä. Merimieskirkossa työskentelevän laivakuraattorin tehtävä on tukea merimiesten arkea ja laivakuraattoreita matkustaa joko laivoissa mukana tai sitten he työskentelevät satamissa.

 

Tietoherkku keräsi paljon yleisöä ja paljon vanhoja merimiehiä, joista osa kertoi omia muistojaan laivoilla sattuneista kuolemantapauksista. Nämä omakohtaiset muistot toivat hyvän lisämausteen tilaisuudelle, vaikka edessämme istuva vanhempi rouva sihahti tilaisuuden loppupuolella: - Jos täällä kaikki merimiehet rupeavat nyt muistelemaan, niin me ei päästä kotiin ikinä!

Opiskeluaikana merihistorian opinnot olivat suosikkini sivuaineistani. Siksi Tietoherkku oli hyvin kiinnostava kokonaisuus.

 

 

 

 

kuva weheartit.com

 

Puhdistus

Luin tässä taannoin Sofi Oksasen Puhdistuksen. Kirja oli äärettömän hyvä, täysin maineensa veroinen. Se vei mukanaan, piti otteessaan eikä todellakaan jättänyt kylmäksi. Lukukokemuksen jälkeen näin unia, joissa piileskelin ja löydetyksi tulemisen ahdistava tunnelma oli koko ajan läsnä. Ensin ihmettelin miksi tällaiset painajaiset toistuivat, mutta sitten ymmärsin, että ne johtuivat Puhdistuksesta, jossa sama piileskelyn ja pelon tunnelma tuntui läpi tarinan. Myöhemmin katsoimme V:n kanssa kirjasta tehdyn elokuvan, joka oli vielä karmivampi. Mielikuvitus on siitä hyvä ase, että se suodattaa tekstin itselle sopiviksi mielikuviksi - tästä syystä erään tuttavani tyttären Harry Potter -lukukokemukseen kuuluvat vaaleanpunaiset ankeuttajat. Elokuva sen sijaan on jonkun toisen näkemys teoksesta ja silloin tapahtumat räiskähtävät ääninä ja kuvina eteen ilman minkäänlaista suodatinta ja minun oli pakko välillä piiloutua tyynyn taakse, vaikka tiesinkin miten tarina etenee.

 

Puhdistuksen jälkeen olen yrittänyt lukea Tuomas Kyrön kirjaa 700 grammaa. Pidän Kyrön kirjoista, mutta tällä kertaa lukeminen tuntuu tahmealta, hitaalta ja tylsältäkin. Puhdistus oli niin voimakas teos, että sen jälkeen varmaan mikä tahansa muu kirja tuntuu laimealta. On annettava aikaa, odotettava ja katseltava suosiolla sillä välin Netflixin kautta vaikka Tudorsia.

Luettuja sivuja

Eilen luin loppuun Westön novelli- ja kolumnikokoelman Halkeamia : valikoituja tekstejä 1986-2011. Siinä kirjailija oli äänessä enemmän omana itsenään omia mielipiteitään esiin tuoden. Sattumalta kuuntelin tässä taannoin työni ohessa Ylen tuottaman Miten minusta tuli minä -ohjelman, jossa suosikkikirjailijani kertoi taustoistaan. Olen pitänyt aina Westön kirjoista. Niissä viehättää kieli, joka on samaan aikaan kaunista ja runollista, mutta kuitenkin hyvin mutkatonta. Tarinat ja hänen historiankäsityksensä tuntuu realistiselta, muttei unohda olla sopivassa määrin nostalginen ja romanttinen, toisinaan lähes maalauksellinen. Samaten Westön kuvaama Helsinki on juuri se samankaltainen Helsinki, johon minä ihastuin lukioaikana Joutsassa ja josta haaveilin. Luonnollisesti se Helsinki näytti arkisemman puolensa, kun siellä viimein asuin, mutta Westön kirjojen kautta matkustan yhä juuri siihen minut hurmanneeseen Helsinkiin.

 

Halkeamia-kirjan jälkeen päätin viimein täyttää aukon sivistyksessä ja tartuin Sofi Oksasen Puhdistukseen. Silti ilahduin tänään huomatessani sanomalehdestä, että Westöltä ilmestyy uusi kirja jo ensi kuussa. Miten moinen olikaan mennyt minulta ohi tähän saakka!

 

Nyt on pitkä lista luettavaa tiedossa. Harmi, että kirjat etenevät minulla niin hitaasti. Etenevät onneksi kuitenkin.

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Eilen illalla sain päätökseen yhden vaikuttavimmista lukukokemuksista pitkään aikaan. Ulla-Lena Lundbergin Jää imaisi mukaansa heti. Vaikka olen lukijana auttamatta hidas ja nautiskelen vain muutaman sivun illassa ennen kuin silmäluomia painaa liikaa päivän jäljiltä, oli tarinan pariin aina ilo palata. Jää kasvoi tarinana sivu kerrallaan ja oli viimein niin suuri, että se pyöri päivisin mielessä ja odotin malttamattomana pääsyä takaisin kirjan pariin.

 

Lyhyesti selvitettynä tarina siis alkaa siitä, kun nuori pappi Petter Kummel saapuu Luodoille perheensä kanssa. Perhe rakastuu oitis saaristoon, ja saaristolaisseurakunnan jäsenet kiintyvät lyhyessä ajassa niin lempeään pappiin kuin tämän touhukkaaseen vaimoonkin. Kaikki on hyvin ja leppoisasti, mutta vain vanhoihin merellisiin kansanuskomuksiin luottava Posti-Anton näkee heti alussa laivan saapuessa Luotojen laituriin miten meri haluaa vetää Petter Kummelin mukaansa.

 

Jään kieli on ihanaa. Jotenkin konstailematonta ja runollista samaan aikaan. Pidin myös valtavasti Posti-Antonin kansanomaisesta viisaudesta, vaikka pääsin siihen paremmin kiinni vasta tarinan edetessä, sillä aluksi Posti-Antonin kommentit tuntuivat jopa tylyiltä papin hyväntahtoisuuden ja optimismin rinnalla. Tosiasiassa Posti-Anton tiesi enemmän ja näki enteet alusta asti. Enteet toivat tarinaan oman vivahteensa. Olin ensisivuilta lähtien tietoinen siitä, että hukkuminen koituu papin kohtaloksi, sillä se seikka häilyi tarinassa jatkuvasti mukana ja mitä pidemmälle kirja eteni, sitä enemmän alkoi jännittää: apua, ihan kohta se hukkuu! Vielä papin lähdettyä viimeistä kertaa polkupyörällä jäälle toivoin käännettä juoneen, että joku sittenkin varottaisi ajoissa tai kuulisi avunhuudot ja Petter saataisiin elossa lämpimän uunin kylkeen juomaan teetä.

 

Muun muassa täällä on todettu, että kirjan kohokohtaan ei sisältynyt mitään jännittävää tai yllättävää, vaan pappi hukkui odotetusti. Minulle papin hukkuminen oli suuri kohtaus, mutta se johtuu aika paljon omakohtaisesta kokemuksesta, sillä tätini mies kuoli jäihin putoamalla ja hänen jälkeensä jäi leski ja kaksi pientä tyttöä aivan kuten Jäässäkin. Tapahtuneesta on yksitoista vuotta ja tajusin samankaltaisuuden vasta lukiessani juuri sitä kohtausta, jossa pappi hukkuu. Ehkä siksi luin jokaisen rivin suurella tunteella, sukulaismiestäni ajatellen. Onkin syytä muistaa, että Jää kertoo Ulla-Lena Lundbergin lapsuudesta, jäihin pudonneesta pastori-isästä. Jää on siis väistämättä haikea ja surullinen kirja, jonka loppu tuo pienen sarastuksen toivosta ja uudesta alusta, mutta se meinaa jäädä vielä murheiden alle. Petter Kummelin hukkumisen jälkeen alkavat suuret hautajaisvalmistelut ja välillä tuntui melkein epäsopivalta lukea niin surullista kirjaa keskellä kauneinta kesää. Minusta Ulla-Lena Lundbergin yksi taito onkin juuri siinä, että hän ei mässäile tragedialla ja murheella, vaan kielessä säilyy tietynlainen keveys, vaikka aiheet kulkevat hyvin tummissa vesissä.

 

Papinrouva Mona on melkoinen voimanainen, joka yksin jäätyään surun keskelläkin hoitaa talon, pysyy vakaana ja itkee vain yksin navetassa lehmän kylkeä vasten. Odotin, että Mona olisi murtunut ennen kirjan loppumista, mutta ei, hän pakkaa tavaransa ja muuttaa pienten tyttöjen kanssa takaisin mantereelle kirkkomaalle vilkaisematta, vaikka kutsuu Luodoilla vietettyjä vuosia elämänsä onnellisimmaksi ajaksi. Ihmettelin, mutta sitten ajattelin, että toisaalta kirjassa eletään sotien jälkeistä aikaa ja siksi ehkä on vain nieltävä kyyneleet ja toimittava, jotta elämä menee eteenpäin. Aivan kuten Posti-Anton toteaa:

 

[--] kaikki virtaa ja muuttuu ja muuntuu. Sellainen on maailman meno, ja Luodoilla papista on jo tullut tarina jota on mukava koristella. Niin kauan kuin pastorska ja pikkutytöt istuvat täällä, virran juoksu estyy ja apeus ja suru pureutuvat tuskallisesti kiinni, vaikka uusien vesien pitäisi huuhtoa ne pois.

 

Harvoin saa käsiinsä kirjan, josta jää sellainen jälki kuin tästä Ulla-Lena Lundbergin kirjasta. Sellaisen jälkeen on vaikea tarttua pian uuteen kirjaan.

Älä käy yöhön yksin

"Meri oli tyyni, se välkkyi ja kimmelsi. Rantavesi oli kirkasta kuin kristalli, levien kukinta ei ollut vielä alkanut. Tiira syöksähti veden pintaa kohti ja kääntyi sitten ylöspäin nokassaan pieni hohtava kala. Taivas oli sininen ja aivan vaalea, kaukana horisontissa näykyi rahtilaiva. Kaikki oli yksinkertaista ja avointa, ja tunsin rauhaa, jota en ollut tuntenut pitkiin aikoihin."

Luin päätökseen Kjell Westön kirjan Älä käy yöhön yksin. Ihastun Westön kirjoihin aina vain uudelleen, kirja toisensa jälkeen. Älä käy yöhön yksin ei tarvinnut edes lämmittelyä, vaan tarina vei heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien mennessään. Suosikkini Westön kirjoista on Missä kuljimme kerran, kuinkas muutenkaan, mutta kaikissa Westön kirjoissa on jokin sellainen tunnelma, mihin pääsen helposti mukaan. Se tunnelma on kuin nostalgian, romantiikan ja kaihon vyyhti ja syntyy Westön kauniista kerrontatavasta ja kyvystä luoda miljöö niin, että lukija kokee aistikkaasti mielessään Helsingin öiset kadut, keväiset ulapat ta marraskuisen hiljaisen maaseudun. Aivan kuin lukisi yhtä pitkää kaunista runoa.

Hyvän olon hyrinää

Viikonloppu jäi päälle sisäisenä hyvän olon hyrinänä. Perjantaina matkustin Helsinkiin ja vietin ystävien kanssa hämärtyvän marraskuun illan ravintolassa, josta jatkoimme katsomaan Stella Polariksen improvisoitua näytelmää ja sitten vielä Kamppiin lasillisten ääreen. Riitti puhetta, naurua, suunnitelmia. Hääjuhlien ihastuttavat kiitoskortit vaihtoivat omistajaa ja ystävän uunituore kirja sujahti kolmeen laukkuun.

Aamuisessa kahvilatunnelmassa on oma viehätyksensä ja etenkin silloin, kun edessä on latte, pöydän toisella puolella istuu ystävä ja hiljaisen kahvilan täyttää joulumusiikki. Kaupunki heräili lauantaina ympärillämme ja kahvilassa vietetyn ajan jälkeen lähdimme Vanhalle ylioppilastalolle Design District Market -tapahtumaan, jossa pöytä toisensa jälkeen notkui kekseliäistä tuotteista, vaatteista ja koruista. Tapahtuma oli erikoisten korvakorujen ystävän taivas, mutta tällä kertaa matkaani tarttui suomalaista ekologisia tuotteita valmistavan Ainokaisen hiuskoru. (Kumilenkissä keikkuvat mustarastaat, klik!)

Illaksi riensin Keski-Suomeen, jossa juhlimme ystävien uutta kotia ja nautimme jouluisesta tunnelmasta. Erityisen ihanaksi illan teki pienin vieras, joka oli täyttänyt vasta vuoden ja hymyili niin, että kuusi pientä hammasta pilkottivat kirkkaan valkoisina suusta. 

Sunnuntai avautui harmaana ja me löimme V:n kanssa jälleen siistimmät tamineet päälle, sillä V:n mummo täytti 99 vuotta. Jestas, mikä ikä! Hän on vanhempi kuin itsenäinen Suomen valtio ja hän muistaa kuinka juna ylitti Korian sillan ensimmäistä kertaa ja kuinka sähköt tulivat kotikylään ja eilen hän otti vieraat vastaan omassa kodissaan, kirkkain silmin ja helmikaulakoru kaulassaan.

Tällaiset viikonloput rientävät vauhdilla ja kiireelläkin, mutta silti juuri tällaiset viikonloput ovat aikamoista onnea. 

Julistetaiteen pauloissa

Lahden taidemuseossa on esillä tammikuun 20. päivään saakka ihastuttava, nostalginen ja ajatuksia herättävä Menkäämme elokuviin! -näyttely, joka esittelee suomalaisia elokuvajulisteita aina 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Näyttelyssä on esillä yli 200 julistetta. Silmät bongaavat tuttua elokuvahistoriaa kautta koko menneen vuosisadan: pyöreäkasvoinen Suomisen Olli, kohtalokkaat Ansa Ikonen ja Tauno Palo, runsain määrin latomaisemaa ja poutapilviä, 1960-luvun grafiikkaa ja käpyjä selän alla ja sitten tuoreimpana Aki Kaurismäen Le Havre. Etelä-Suomen Sanomien internet-sivuilla voi äänestää suosikkijulistettaan. Äänestyksessä saa samalla esimakua Menkäämme elokuviin! -näyttelyn tarjonnasta. Siis menkäämme museoon!

Lahden taidemuseossa on myös kutkuttavan mainio museokauppa. Vuosi sitten ostin meille kotiin Come to Finland -seinäkalenterin, joka tarjoaa roiman annoksen suomalaista matkailuhistoriaa vanhojen matkailujulisteiden muodossa. Nostalginen kalenteri toi mukanaan hyvän väriläiskän valkoiseen keittiöömme. Suureksi ilokseni huomasin taidemuseon kaupassa myynnissä samanlaisen kalenterin myös ensi vuodelle ja se lähti empimättä kotiin tammikuuta odottamaan. Come to Finland on nostalgisia matkailutuotteita esittelevä ja myyvä nettisivusto, jossa kannattaa vierailla. Mutta varoituksen sana! Jos olet vähäänkään heikkona kaikenlaiseen nostalgiseen, voi nettisivu todella imaista mukaansa.

Let the Sunshine In

Olimme eilen katsomassa Lahden kaupunginteatterissa Hair-musikaalia. Olin nähnyt musikaalin viimeksi Helsingissä asuessani vuonna 2004, joten oli kiva nähdä se uudelleen ja yhä musikaali teki yhtä suuren vaikutuksen kuin silloinkin. Hippimusikaali on melkoista ilotulitusta värikkyydessään, ja suuressa porukassa on paljon voimaa: itselläni meni kylmät väreet monen tutun kappaleen kohdalla, jotka laulettiin niin, että teatterin seinät kajahtelivat. 

Tässä Hair-musikaalissa parasta oli Hector. Hän esiintyi aikanaan Svenska Teaternin Hår-musikaalissa, joka sai ensi-iltansa vuonna 1969 ja nyt Lahden Hair-musikaalissa hän näytteli toisessa maailmansodassa sokeutunutta veteraania. Samalla nidottiin Hair-sukupolvet yhteen. 

Mielestäni Hair on siitä hieno musikaali, että se sai ensi-iltansa New Yorkissa vuonna 1967 eli se ei ole alunperin ollut nostalginen mennyttä aikaa kuvaava musikaali, vaan se on syntynyt keskellä hippiaatteen aikakautta. Mietin musikaalia katsoessani, että joka sukupolvessa on ollut oma nuorisonsa, joka tahtoo uudistaa vanhoja käytäntöjä. Kaikki eivät ole yhtä radikaaleja, mutta kaikkia on takuulla moitittu aikanaan nykyajan nuoriksi, jossa jo itsessään on juuri se tietynlainen kaiku olipa kyse sitten hameen vaihtamisesta housuihin, hiusten leikkaamisesta lyhyeksi, rock'n roll -musiikista, hippiaatteesta, punkkareista tai skeittaajista. Samoista piireistä on silti aikanaan kasvanut myös niitä aikuisia, jotka tuhahtelevat paheksuvasti nykyajan nuorien suuntaan. Sama kuvio varmaan toistuu jatkossakin sukupolvesta toiseen ja ehkä juuri niin sen pitääkin mennä? 

Helsinkiin ja takaisin

Olin viime viikon tuuraajana Helsingissä pienessä sisustuspuodissa. Tapasin ystäviä ja hengitin kaupunkia, jossa ehdin asua lähes seitsemän vuotta. Helsinki on kovin tuttu, tietenkin. On helppoa hypätä raitiovaunuun tietäen miten tämä kaupunki ja sen ihmiset toimivat. On helppo sopia tapaamisia ja osata vaikka silmät suljettuina kohtaamispaikalle. Ja silti...

... eräänä iltana keskustan melu ja hektisyys aiheuttivat sen verran närästystä, että päätin paeta hiljaiseen keitaaseen eli museoon. Otin suunnaksi Kiasman, mutta pääsylipun maksamisen jälkeen tajusin, että Ateneumissa olisi ollut Helene Schjerfbeckin taidetta esillä. Aluksi harmitti, kun en nyt ymmärtänyt miettiä vähän tarkemmin, sillä pidän enemmän perinteisemmästä taiteesta. Kiasma kuitenkin oli erittäin positiivinen kokemus. Kiasmassa on esillä Camou flage -näyttely, jonka teemana on nykytaiteen ja designin välinen vuoropuhelu. Näyttely on ajatuksia antava ja yllätyksellinen - enpä ole ennen nähnyt pisamaisesta tai arpisesta ihosta tehtyjä hansikkaita. Wall Streetin mielenosoitusten kylteistä tehdyn taittotuolin voisin kelpuuttaa omaan kotiinikin. Kiasmassa on myös sarjakuvan uusiin muotoihin tutustuttava Päin näköä! -näyttely, jossa oli esillä muun muassa Katja Tukiaisen taidetta, johon tutustuin viime vuonna Lahden taidemuseon näyttelyssä ja tykästyin naiviin mutta taidokkaaseen tyyliin:

Loppuviikoksi mies saapui myös Helsinkiin ja lauantaina olimme vieraina upeissa häissä Vantaankosken rannalla. Ystäväni meni naimisiin ja häät olivat tunnelmalliset, niin heidän näköisensä, ja elokuinen ilta antoi hienot puitteet suurelle juhlalle. Tutustuimme toisiimme folkloristiikan fukseina ja tässä sitä nyt oltiin: neljä maisterisnaista juhlimassa, kun yksi meistä meni naimisiin. Ajan kuluminen ei ole oikeastaan pöllömpi juttu.

Ihanaa olla kotona, huokaisin sitten sunnuntai-iltana viikon reissun jälkeen. Pihanurmi tuntui viileältä jalkojen alla, kotikaupunki humisi hiljaa ja mies painoi nenänsä niskaani.

kuva

Hiljaiset kauniit kadut

 

 

 

 

 

 

Vapaapäivänä kuljin ystäväni kanssa vanhan Porvoon mukulakivikatuja. Ihasteltiin puutaloja, lämmiteltiin teellä ja kalakeitolla, annettiin kevättuulen tuivertaa. Hyvä kevätretki eikä vielä ollut turistejakaan liiaksi asti. Kotiin kulkeutui Brunbergin suklaata ja kaksi 1960-luvun Suomen kuvalehteä.

Pinnan alta löydettyä

Suomen merimuseossa vietettiin tiistai-iltana näyttelyn avajaisia. Vaihtuvien näyttelyjen tilaan on rakennettu kiinnostava näyttely 1700-luvulla uponneiden St. Mikaelin ja Vrow Marian hylyistä löytyneistä esineistä ja näiden purjelaivojen tarinoista. Mereen menetetyt -näyttely avaa hienosti meriarkeologian ja konservoinnin voimaa, sillä vitriineissä on esillä huikeita haaksirikossa säilyneitä ja sittemmin noin kaksisataa vuotta myöhemmin nostettuja esineitä aina erilaisista koriste- ja ylellisyystavaroista tupakkaan. Vaikuttavimmat esineet lienevät pinnan alta löytyneet hamekangas ja sukat.  

Hylyistä nostetut esineet on aseteltu konteiksi naamioituihin vitriineihin ja niitä täydentää hylkyjen tarina, jota ikään kuin kirjoitetaan lokikirjan sivuille näyttelyn edetessä. 1700-luvun henkeä valoitetaan hylyistä nostettujen esineiden lisäksi muun muassa aikansa taideteoksilla, jotka on lainattu näyttelyyn hollantilaisista museoista. Tämän lisäksi kävijä voi sukeltaa 3D-lasit päässään Itämeren aaltojen alle Vrow Marian hylylle. Esineiden lisäksi näyttely muistuttaa, että laivat ja haaksirikot liittyivät tietenkin yksittäisten ihmisten kohtaloon, sillä St. Mikaelin haaksirikosta ei selvinnyt kukaan. Niinpä vitriineistä löytyvät laivakoiran pääkallo ja ihmisen pääkallo ja sääriluut. (Vitriinin kohdalla tuli väkisin mieleen, että niin, koskaan ei voi näköjään tietää mihin vielä päätyy.)

Näyttely on vaikuttava ja monipuolinen. Suosittelen ehdottomasti, mikäli tie vie Kotkaan ennen joulukuun alkua. Itse olen työskennellyt aina kokoelmien ja arkistoaineiston kanssa, joten en ole kovin hääppöinen sanomaan näyttelyistä mitään, mutta sanonpa silti: näyttelyn ainoa miinus liittyy nimittäin sen saavutettavuuteen. Tekstit ovat hieman turhan pienellä fontilla ja heikosti valaistu ja "konttivitriinit" ovat hienot ja ehdottomasti aiheeseen sopivat, mutta pyörätuolilla ei välttämättä pääse riittävän lähelle vitriiniä, jotta näkisi kunnolla mitä ne sisältävät. Lapsillakin saattaa olla vaikeuksia ylettyä kurkistamaan konttiin. Nämä huomiot ovat sinällään sääli, koska merimuseon perusnäyttelyssä saavutettavuuteen on paneuduttu tarkasti. Jos kiinnostuit lisää kulttuurin saavutettavuuteen liittyvistä seikoista, suosittelen pyörähtämään täällä.

Avajaisissa oli paljon väkeä ja kiva tunnelma. Oli kuohuviiniä, mansikoita, cocktail-paloja ja taustamusiikkina soi aiheeseen sopien Mozartin sävelmät. Ehkä avajaisten paras juttu oli se, että tapasin sattumalta vanhan työkaverini, jonka kanssa näemme kyseisen työyhteisön tapaamisissa noin kerran vuodessa. Oli ihana vaihtaa kuulumisia, lähettää terveisiä ja toivoa, että kesällä tapaamme uudelleen.

Hyvää elämää etsimässä

Ateneumin taidemuseossa ehtii vielä käydä katsomassa Carl Larssonin taideteoksia Hyvän elämän jäljillä -nimisessä näyttelyssä, joka on avoinna huhtikuun 29. päivään saakka. Olen aina pitänyt taiteilijoista, jotka ovat kuvittaneet kirjoja ja postikortteja kuten Carl Larsson, Martta Wendelin ja Rudolf Koivu. Ehkä minua kiehtoo näissä taiteilijoissa juuri se arkisten asioiden kaunis kuvaus, pohjoismaisen mielenmaiseman ja idyllin etsiminen. Näyttelyn nimi sopii Larssonin teoksiin kuin nyrkki silmään (mikä ei kyllä tässä aiheessa puolestaan sovi vertaukseksi ollenkaan). Hyvän elämän jäljillähän nämä Larssonin teokset ovat: kesäisiä hetkiä koivujen katveessa, tuoksuvia talonpoikaiskeittiöitä, harmoniaa, johon jokainen tahtoisi sukeltaa, jos maalaukseen pystyisi loikkaamaan kuten Maija Poppanen. Harmi, että näyttely päättyy jo ensi viikolla, koska viikkoa myöhemmin lähden käymään Helsingissä ja silloin olisi hyvin aikaa pyörähtää Ateneumissa. Toisaalta Kansallismuseossa on tarjolla Unelmien koti -nukkekotinäyttely, mikä vetää yhtä lailla puoleensa ja jota minun on ollut tarkoitus käydä katsomassa jo pidemmän aikaan. Nukkekotien rakentaminen on parhaimmillaan melkoista taidetta. Omat nakkisormeni eivät ikimaailmassa taipuisi sellaiseen näpertämiseen (ja hermot varmaan vielä vähemmän), mutta ehkä juuri suuren vaivannäön ja kekseliäisyyden vuoksi nukkekodit ovat niin viehättäviä.

Ah, niin ja kuvat muuten löytyivät googlettamalla, kas näin.