Maanantai-iloa

- Sua on odotettu! M hymyili ja rutisti minut halaukseen. Aloitin tänään neljän kuukauden määräaikaisuuden työpaikassa, jossa olin koko viime vuoden. Oli ihana mennä tuttuun työpaikkaan ja palata osaksi työyhteisöä, jossa viihdyin hyvin. Toki työmatka on jälleen pitkä ja syksy kääntyy päivä kerrallaan pimeneväksi, mutta tänään hakiessani tutusta valokuva-arkistossa ensimmäisen valokuvaerän tutun työpisteen ääreen mietin, että jos en ikinä saisi edes jotenkin omaan alaan liittyviä töitä nykyisestä kotikaupungistani, olisin hyvin onnellinen, jos saisin työskennellä näiden ihmisten kanssa jatkossakin.

Vaikka kello soi aikaisemmin kuin kertaakaan työttömän kuukauden aikana, tuntui oikein hyvältä pukeutua aamun hämärässä hameeseen, laittaa silmiin eloa ripsivärillä ja suunnata autolla muun työmatkaliikenteen sekaan. 

Jotkut arkiset asiat ovat aikamoisia onnen rakennuspalikoita.

Sellanen ol' Viipuri

Viimeisellä lomaviikolla ennen töiden alkua halusimme tehdä mieheni kanssa jotain kahdestaan, lähteä johonkin muualle ennen kuin asetutaan arkeen ja kotiin. Olimme jo aiemmin puhuneet siitä, että olisi kiva käydä Viipurissa ja niinpä viime keskiviikkoaamuna loikkasimme Lappeenrannassa laivaan ja seilasimme Saimaan kanavaa pitkin Venäjälle. Olimme yön Viipurissa ja palasimme seuraavana iltana laivalla takaisin. Matkustaminen laivalla on toki hitaampaa verrattuna Allegro-junaan, joka suihkaisee kotikaupungistamme Viipuriin hetkessä, mutta meille laivamatka ja Saimaan kanava olivat osa kokonaisuutta. Sulkuja oli kaikkiaan kahdeksan, puolessa välissä ylitettiin valtion raja ja muu aika juteltiin, katseltiin maisemia ja nautittiin lomasta ja aikatauluttomuudesta. Viisi ja puoli laivassa istuttua tuntia suuntaansa ei tuntunut lainkaan pitkältä.

Viipurissa etukäteen suunnittelemamme käyntikohteet olivat Viipurin linna ja Monrepos'n puisto. Lisäksi kävimme Torkkelinpuistossa ja käyskentelimme vanhoja mukulakivisiä katuja pitkin. Viipurissa mennyt aika on vahvasti läsnä ja ehkä juuri historialla ja sen tuntemisella on siihen suurin syy, koska väistämättä tuli keskusteltua paljon siitä, millaista täällä mahtaisi olla, jos vuonna 1944 olisikin käynyt toisenlailla? Viipurissa on paljon vanhoja rakennuksia jäljellä, mutta kokonaiskuva on melko ränsistynyt. Jollain tapaa juuri se ränsistyneisyys ja haikea nostalgisuus teki minuun vaikutuksen. Viipuri oli juuri jotain tällaista: 

 Palasimme torstai-iltana Saimaan kanavaa pitkin takaisin Lappeenrantaan. Elokuun lopun ilta hämärtyi ja taivaalle nousi täysikuu. Laivan muut matkustajat olivat aika eläkeläispainoitteista väkeä ja he viihtyivät ravintolassa, jossa trubaduuri laulatti mummoja yhteislauluilla. Siispä minä ja V kaivoimme matkalaukusta villapaidat yllemme ja nautimme maisemista, tähtitaivaasta ja hämyisestä tunnelmasta laivan tyhjällä yläkannella kunnes pian edessä tuikkivat sataman valot.

Keräsin kokemuksia

Tällä viikolla olen puhunut 12-vuotiaille koulukiusaamisesta. Siitä, miten pojat huutavat ja matkivat kadulla kävelyä. Siitä, miten tytöt osaavat tähdätä ilkeytensä niin tarkasti, ettei muut sitä huomaa kuin ainoastaan itkuisista silmistä, ja silti sen kaiken edessä tuntee olevansa huono ja riittämätön ja viimein yksin ennen kuin löytää onnekseen uusia ihmisiä. Olen puhunut siitä, millaista on olla erilainen ja mennä uusiin paikkoihin tietäen jo ennalta, että siellä joku saattaa kiusata. Puhunut siitä, millainen voima kohteliaisuudella on, koska ikinä ei tiedä, kuka näistä ihmisistä tulee kymmenen vuoden päästä uudelleen vastaan ja että hänellä tai hänestä voi olla sydämessä muisto - lämmin tai arpinen. Olen miettinyt tarkkaan mitä ja miten 12-vuotiaille voi puhua ja sitten vain toivonut, että varhaisteinien mieliin jäi ajatuksia. (Oli muuten aika jännää.)

Tällä viikolla olen käynyt autiotalossa valokuvaajan, kameran, nauhurin ja autiotaloja tutkivan ihmisen kanssa. Olen astunut sisään avoimeksi jätetystä ovesta, säikähtänyt notkolla olevaa kattoa, ihastellut miten monta kaunista kaakeliuunia onkaan keskellä metsää eikä niissä ole palanut tulia yli kahteenkymmeneen vuoteen (sen sijaan jokaiseen uuniin on jätetty puut ja sytykkeet valmiiksi) ja ihastellut tapetteja, säikkynyt kolahduksia ja surrut ajan hampaan voimaa. 

Tällä viikolla olen loikannut Lappeenrannasta laivaan ja matkustanut mieheni kanssa Saimaan kanavaa pitkin Viipuriin.Ihastuin kaupunkiin, jossa mennyt aika on niin vahvasti läsnä, että ensimmäistä kertaa minulle nousi kaupungissa kadulla mieleen kysymys kummitteleekohan täällä? Olen kävellyt mukulakivikaduilla, nähnyt taloja, joissa on eletty suomalaista elämää kuten Mikkelissä, Kuopiossa tai missä vain rajan tällä puolen, olen kiivennyt linnan torniin ja olen suudellut Monrepos'n kaarisillalla. Olen noussut Suomenlahdelta Saimaalle lähes 80 metriä laivalla sulku toisensa jälkeen, ylittänyt rajan ja hyräillyt kansanlauluja, katsellut miten elokuinen ilta laskeutuu ja viimein kaukana loistavat sataman valot.

Tällä viikolla olen kokenut monta hienoa elämystä. Tämän jälkeen on hyvä rauhoittua taas kotiin, kunnostaa kukkapenkki ja silittää hame, sillä maanantaina alkaa taas arki.

Hyviä hetkiä

Viime päivinä olen toiminut omenahillon maistajana, lahjoittanut sotaveteraaneille rahaa, kirjoittanut menneistä vuosista. Olen huomannut, miten hyvin verkostot toimivat, olen painanut Lähetä-nappia ja olen kokenut pienen ihmeen. Olen istunut nuotion ääressä ystävien kanssa, huomannut olevani suuren luottamuksen arvoinen, pitänyt mustaa kissanpentua sylissä, joka kiepsahti kerälle ja rupesi kehräämään. 

Ensi viikolla seilaan kauniilla Saimaalla ja sitten ihan kohta olen taas vanhassa tutussa työpaikassa. Ja oikeastaan jo vähän odotan sitä.
  

Kuva.