Hän haluu huussin

Olen romantikko, parantumattomasti.

Toissapäivänä postilaatikkoon kolahti Maalla-lehden uusin numero. Maalla tekee tehtävänsä, sillä aina sitä lukiessa tulee tunne, että minäkin haluan puutaloon, jossa on ruutuikkunat, puuhella ja pihalla syreenipensas. Ehkä pari lammasta lähiniityllä kesäisin. Riippumatto koivujen välissä ja iltapäiväkahvit pihapöydän ääressä. Tunne on niin tulvillaan nostalgiaa ja idyllinkaipuuta, että itsekin tietää mielikuvien ja haaveiden olevan harhaa, ainakin osittain. Tosiasiassa maaseudun asukkaat ovat nähneet melkoisesti vaivaa talojensa eteen ennen kuin niihin on saatu sisustuslehtien artikkeleista tuttua tanskalaista valkeutta, rouheaa rustiikkia ja iso pöytä keskelle salia, jonka ympärille ystävät kokoontuvat illanviettoon. Mielikuvien ulkopuolelle jää usein kaikki se muu maaseudun elämä kuten välimatkat, talven pimeys, lumityöt ja lämmitystyöt. Siksi pidemmälle ajateltuna elo rivitalossa S-marketin kupeessa on aika helppoa ja miellyttävää, vaikka ruutuikkunat ja puuhella puuttuvatkin. On meillä kuitenkin keinutuoli.

Romantiikkaa on monenlaista. Teini-iässä luin Kaari Utrion romaaneja vinttihuoneessa ja rakastuin kirjojen ritareihin, yksi toisensa jälkeen. Ihastuksen kohteeksihan moiset on selvästi tarkoitettu, sillä ainahan Utrion kirjoissa ritarit ovat pitkiä, rauhallisia hämäläisiä, joilla on vedensiniset silmät ja jotka sulkevat sankarittaret karhumaiseen syleilyyn. Se oli 16-vuotiaalle tytölle kuin hunajaa syöttäisi. Vaikka myöhemmin elämän realiteetit iskivät vastaan (Mitä! Eikö ne tulekaan hakemaan hevosella?), niin hauskaa on se, että teini-iän haavekuvista ainakin ripaus toteutui: oma mieheni on pitkä ja rauhallinen ja hänellä on vedensiniset silmät. Ja vaikka miekan ja peitsen heiluttelun sijaan mies työskentelee katsastusasemalla, niin lempinimeni hänelle oli heti selvä huomatessani piirteiden yhdenmukaisuuden: Niklas Tavast, tietenkin!

Muistan, kuinka eräs tuttavani sanoi vuosia sitten juuri tuosta Utrion kirjojen ruokkimasta romantiikasta, että eihän se ole mitään oikeaa elämää. Ei takuulla olekaan. Sen vuoksi uskallan myös epäillä, että suomalaisissa maalaistaloissa on useammin tuvassa loisteputkilamppu ja pöydällä ruudullinen vahakangasliina, jonka ruutujen risteyskohdissa on hedelmien kuvia. Viis valkoiseen shaaliin käpertymisestä, taljoista ja räiskyvistä takkatulista. Näistä tosiseikoista huolimatta meillä useilla (tai no, ainakin minulla) on arkisten asioiden keskellä tarve romantiikkaan, kauneuteen ja lämpimiin mielikuviin. Ne ruokkivat haaveita ja myös hyvää mieltä. Siksi on helppo poimia arjen mauteeksi suloisia ja idyllisiä tunnelman palasia, joita kirjat, blogit, lehdet ja elokuvat tarjoavat. Tai Jukka Poika:

Aamukasteinen niitty ja paljaat jalat,

ja lampaat jo märehtii aamiaistaan.

Kerran joka hyvää elämää maistaa,

ymmärtää kyllä maalaisnaista.

Hän haluu huussin.

Hän haluu kasvimaan.

Hän haluu lampaan.

Hän haluu lammashaan.

Enkä mä pane vastaan.