Etsimisiä

Välillä tympäisee suunnattomasti tämä työn etsiminen. Töitä on tiedossa enää kuukaudeksi ja sitten en tiedäkään mitä tehdä. Työhakemuksia rustatessa rupeaa olemaan kisaväsymystä ilmassa, vaikka juuri nyt niitä pitäisi takoa kuin viimeistä päivää. Haen paikkoja, joista tiedän jo hakuvaiheessa, että tuskinpa tärppää, sillä filosofian maisterin lisäksi kannattaisi olla tradenomi, myyjä ja lähihoitaja, jos tahtoo todella työllistyä. Onneksi museoissa ensi vuosi ei ole vielä projektien osalta lukkoonlyöty, joten siihen suuntaan elättelen toiveita ja samalla yritän tsempata itseäni katsomaan mahdollista työttömyyttä vähän valoisammin, koska tähän asti olen nähnyt sen vain kammottavana mörkönä ja itseni pyörimässä kotona turhautuneena. 

Jos siis tiedät työpaikan, johon tarvitaan muun muassa arkistoinnin, litteroinnin, digitoinnin, tiedottamisen ja perustoimistohommat hanskaavaa työntekijää, minulle saa moisesta vinkata.

Ja jos mitään ei ilmaannu, ostan sitten halvan lennon Ivaloon ja lähden katsomaan Riikkaa ja kaamosta.

Keskiviikkona vihdoin pakastaa

Tämä marraskuu on ollut pitkä, nopea ja täysi. Kaksi edellistä viikonloppua on täyttynyt monenlaisista menoista aina Helsingin teatterireissusta 99-vuotispäiviin, pikkujouluista ravintolaillallisiin. On ollut hauskaa ja paljon hyviä ihmisiä ympärillä ja kuitenkin eilen illalla päätettiin, että ensi viikonloppu olkoon Pitkien yöunien viikonloppu. Sitten taas jatkuu pikkujoulujen kavalkadi.

Päivän pituus on kuusi tuntia ja kaksikymmentäyhdeksän minuuttia, ylihuomenna vihdoin pakastaa ja ajatukset ovat vähän ensi vuodessa.

Joulun odotus

Ajatella, että ihan pian on joulu. Lumesta ei ole tietoakaan, mikä on harmi, sillä toisihan se valoa ja raikkautta mukanaan. Toisaalta pitkää työmatkaa kulkevasta on ihan kiva, ettei auton laseja tarvitse raaputtaa jään alta esiin ja työmatka ei taitu liukastellen tai lumipöllyssä sokkoillen.

Joulussa parasta on rauha ja tunnelma. Joulu on pimeän talven taitoskohta, josta päivä rupeaa hiljalleen minuutti kerrallaan taas pitenemään kohti kevättä. Pidän kynttilöistä ja joulumusiikista, ruuasta ja viinistä. Joululahjat voisin unohtaa kokonaan, sillä männävuosina niistä on tehty välillä aivan liian suuri numero. Onneksi tänä vuonna on tarkoitus tuoda uudenlaista joululahjojen jännitystä perheen kesken. Pidämme arpajaiset, jossa arvotaan kuka hankkii kenellekin lahjan ja jouluaattona vasta selviää, keneltä paketti tulee. Tämä tietää siis yhtä lahjaa per tyyppi, mikä on aikuisten kesken vietetyssä joulussa tervetullutta ja fiksuakin, sillä työssä käyvät ihmiset pystyvät hankkimaan tarvitsemansa asiat itse, rahaa menee vähemmän ja joulussa keskitytään materiaalin sijaan oleelliseen. 

Odotan joululta hengähdystaukoa ja rakkaiden seuraa. Glögiä, havuntuoksua, joulusaunaa, rauhaa.

Hyvän olon hyrinää

Viikonloppu jäi päälle sisäisenä hyvän olon hyrinänä. Perjantaina matkustin Helsinkiin ja vietin ystävien kanssa hämärtyvän marraskuun illan ravintolassa, josta jatkoimme katsomaan Stella Polariksen improvisoitua näytelmää ja sitten vielä Kamppiin lasillisten ääreen. Riitti puhetta, naurua, suunnitelmia. Hääjuhlien ihastuttavat kiitoskortit vaihtoivat omistajaa ja ystävän uunituore kirja sujahti kolmeen laukkuun.

Aamuisessa kahvilatunnelmassa on oma viehätyksensä ja etenkin silloin, kun edessä on latte, pöydän toisella puolella istuu ystävä ja hiljaisen kahvilan täyttää joulumusiikki. Kaupunki heräili lauantaina ympärillämme ja kahvilassa vietetyn ajan jälkeen lähdimme Vanhalle ylioppilastalolle Design District Market -tapahtumaan, jossa pöytä toisensa jälkeen notkui kekseliäistä tuotteista, vaatteista ja koruista. Tapahtuma oli erikoisten korvakorujen ystävän taivas, mutta tällä kertaa matkaani tarttui suomalaista ekologisia tuotteita valmistavan Ainokaisen hiuskoru. (Kumilenkissä keikkuvat mustarastaat, klik!)

Illaksi riensin Keski-Suomeen, jossa juhlimme ystävien uutta kotia ja nautimme jouluisesta tunnelmasta. Erityisen ihanaksi illan teki pienin vieras, joka oli täyttänyt vasta vuoden ja hymyili niin, että kuusi pientä hammasta pilkottivat kirkkaan valkoisina suusta. 

Sunnuntai avautui harmaana ja me löimme V:n kanssa jälleen siistimmät tamineet päälle, sillä V:n mummo täytti 99 vuotta. Jestas, mikä ikä! Hän on vanhempi kuin itsenäinen Suomen valtio ja hän muistaa kuinka juna ylitti Korian sillan ensimmäistä kertaa ja kuinka sähköt tulivat kotikylään ja eilen hän otti vieraat vastaan omassa kodissaan, kirkkain silmin ja helmikaulakoru kaulassaan.

Tällaiset viikonloput rientävät vauhdilla ja kiireelläkin, mutta silti juuri tällaiset viikonloput ovat aikamoista onnea. 

Kaamos

Marraskuu on sateinen, märkä, pimeä. Aamuisin köpöttelen ennen kuutta keittiöön, laitan kahvin tippumaan ja herään hitaasti, hitaammin. Iltaisin uni tulee usein jo ennen kymmentä. Kun koko muu luonto vaipuu talviunille, ei voida edes olettaa, ettäkö nämä pohjoisen pallonpuoliskon kädelliset erityisen kovasti talviunen tarpeesta poikkeaisivat. Maalla-lehden ihastuttavassa joulunumerossa oli kysytty lukijoilta, kuinka nämä viettävät kaamosta. Vastauksissa kertaantuivat kynttilät ja kotiin rauhoittuminen hektisen kesän jälkeen. Juuri sitä tämä marraskuu on: tehdään se, mitä tarvitsee ja muuten ryömitään koloihimme, käperrytään lämpimien vällyjen väliin ja annetaan talven tulla. Itse otan pimeän vuodenajan vastaan valoilla, kalanmaksaöljyllä sekä lempeydellä vapaa-ajan aikatauluja kohtaan. Entä sinä?

Haaste

Olen saanut haasteita blogeista Veera S. ja Eniten minua kiinnostaa tie. Kiitos näistä! Haasteet ovat kivoja, mutten meinaa ehtiä vastata niihin, vaikka haluaisin. Bloggaus meinaa muutenkin välillä heittäytyä muutaman rivin postauksiksi. Kuitenkin Veera S. ilahdutti hauskoilla kysymyksillä, jotka saavat täältä vastaukset:

1. Jos joutuisit syömään vain yhtä ruokaa seuraavan vuoden, mikä se olisi?

Voileivät tai riisipuuro.

2. Paras kesämuistosi?

Niitä on monia. Ehkä kaikkein kalleimmat kesämuistot liittyvät heinäkuuhun 2011, jolloin kihlauduimme V:n kanssa. Siihen liittyy monta kaunista kesäistä yksityiskohtaa, jotka lämmittävät mieltä edelleen.

3. Kuunteletko paljon musiikkia?

Työmatkalla Spotify pyörii lähes aina. Viime aikoina olen kuunnellut etenkin Spotifyn "radioasemia", jotka on jaettu musiikkigenren mukaan. Nyt loppusyksyllä autossa on soinut pääasiassa jazz, soul tai klassinen, mutta jos meinaa oikein väsyttää ja tarvitsee energiaa matkan ajaksi, rupeaa raikaamaan club/house.

4. Lemppari vuodenaikasi?

Jokaisessa on puolensa, mutta syksy on suosikkini.

5. Odotatko jo joulua?

Vähän, en ole ihan ehtinyt vielä päästä joulufiilikseen, koska olen yhä kiinni syksyssä, mutta kyllähän tässä kerkiää.

6. Onko mennyt vuosi ollut hyvä?

Voi kyllä! Kaksi vuotta sitten valmistuin yliopistosta ja sen jälkeen arki koki aika ison muutoksen, kun muutin uudelle paikkakunnalle, aloitin kokopäivätyöt ja niin edelleen, mutta tämä vuosi on ollut selkeästi asettumisen vuosi, jossa valmistumisen jälkeen tapahtuneet asiat ovat muuttuneet arkisiksi ja moni muukin asia löytänyt suuntansa.

7. Jos hankkisit nyt lemmikin, minkä hankkisit?

Kissan.

8. Suosituin väri pukeutumisessasi?

Se vaihtelee, mutta viime aikoina on ollut varmaan vuodenajan takia vallalla ruskea ja okrankeltainen.

9. Mitä kosmetiikkatuotetta ilman et voisi elää?

Ripsiväriä.

10. Millaisia piirteitä arvostat toisessa ihmisessä?

Aitoutta. Rohkeutta olla täysin oma itsensä joka tilanteessa.

11. Mikä fiilis? 

Vähän nälkäinen, mutta muuten pirteä ja hyvä.

Haastan blogit Pikkumaista ja Tuittunen vastaamaan seuraaviin kysymyksiin, olkaapas hyvät:

1. Jos saisit meno-paluun lentolipun, minne matkustaisit?

2. Mikä on suurin haaveesi?

3. Mitä odotat?

4. Oletko rakastunut?

5. Jos pihallesi ilmestyisi joku hevosella, miksi näin tapahtuisi?

6. Mitä aiot tehdä viikonloppuna?

7. Entä jouluna?

8. Mitkä kolme asiaa ottaisit mukaan autiolle saarelle?

Isän päivää, ystävän päivää, vapaata päivää

Perjantaina olimme katsomassa stand up -keikkaa nimeltään Suomi nauraa eikä oikein ketään naurattanut. Olemme nauraneet joskus paljon enemmän ja se on sääli, koska tuonnehan mentiin tarkoituksena nauraa poskilihakset väsyksiin.

Mutta männäviikonloppu oli hyvä: pitkät aamut, iso palapeli ja harmaus ikkunan takana. Plussaa lämpömittarissa. Ilta ystävien kanssa ja yllätys. Isänpäivä ja runsas lounas, pöytä täynnä minun ja V:n ihmisiä ja kahden harmaantuneen miehen pitkät keskustelut järvestä, supikoirista ja Ylen luontoillasta. Meidän iskät.

Ja kuinkas sitten kävikään?

Eilen olin siis työhaastattelussa ja olipas se mieleenpainuva. Haastattelijoita oli seitsemän. Seitsemän! Minut pistettiin istumaan pöydän päähän kuin hurjimman inkvisition eteen ainakin ja sitten seitsemän kynää teki papereihinsa merkintöjä kaikesta mitä sanoin. Aluksi jännitin aika paljon, mutta hiljalleen 45 minuuttia kestävän haastattelun aikana tunnelma rentoutui ja päällimmäiseksi jäi kiva fiilis. Haastattelun kulku ja kysymykset oli mietitty aika tarkkaan ja monet käsittelivät hyvinkin laajoja kokonaisuuksia niin työkokemuksesta kuin juuri tätä työtä vastaavista odotuksista. Vaikka välillä joutui todella miettimään miten vastauksensa muotoili, niin pidin siitä, kuinka hyvin haastattelu oli valmisteltu etukäteen.

Liikuntavammaisena naisena työn hakuun tulee oma jännityksensä. En ikinä mainitse vammaisuuttani ansioluettelossa tai työhakemuksessa, koska haluan, että minut kutsutaan työhaastatteluun nimenomaan osaamiseni, työkokemukseni ja koulutukseni vuoksi. Kuitenkin itse haastatteluun meneminen jännittää aika paljon, koska puhevikaa ja kävelyn askelvirheitä ei saa piiloon mitenkään, vaan täytyy vain kerätä rohkeutta, klenkata paikan päälle juuri tällaisena ja toivoa, että se riittää. Eilisessä haastattelussa kysyttiin mikä on ollut työelämäni tai muuten koko elämäni suurimpia haasteita ja silloin kerroin lyhyesti vammani taustoista. Tarkoitukseni ei todellakaan ollut mässäillä tai kerätä sympatiapisteitä, vaan ainoastaan lyödä faktat pöytään, koska ne näkyvät naamasta joka tapauksessa. Ja sitten yksi haastattelijoista herkistyi kyyneliin. Jestas, hieman hassu tilanne muutenkin jännittävässä tilaisuudessa.

Kuukauden loppupuolella selviää miten tässä käy. Työpaikka vaikutti palkkaa myöten paremmalta kuin alunperin ajattelin, joten siihen kannattaisi tarttua, jos se minulle kolahtaa eikä lähempää kotoa muuta löydy. Parasta olisi tietenkin saada kerralla hieman pidempi työsarka, jossa saisi unohtaa nämä työhakemusten rustailut edes hetkeksi, mutta jos se on silkkaa toiveajattelua, niin kyllä lyhyetkin pätkät otetaan ilolla vastaan.

Tämä on sitten kaikin puolin jännittävä syksy.

Työasiat puntarilla

Tänään matkustan työhaastatteluun paikkakunnalle, josta en uskonut hakevani töitä. Työ olisi monipuolista ja kiinnostavaa, mutta osa-aikaista eikä museoalaa. Toisaalta juuri osa-aikaisuuden vuoksi laitoin hakemuksen menemään, koska en haluaisi olla kotona vain viikonloppuisin ja jossain muualla viikot. Osa-aikaisessa työssä on myös osa-aikaisen työn palkka, joten jos työ napsahtaa kohdalle, täytyy harkita todella onko kyseinen työkokemus varmasti sen arvoinen, sillä ansiot saattaisivat olla silti samaa luokkaa ammattiliitolta tulevan ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksen kanssa miinus matkakulut, tietysti. Toisaalta työ näyttää ansioluettelossa aina tyhjää aukkoa paremmalta, mutta mikä sitten on järkevintä ja painaa vaa'alla enemmän.

Tästä tekstistä paistaa ehkä vähän liikaakin motivaationi taso kyseistä työhaastattelua kohtaan. No, käyn sen katsomassa joka tapauksessa, koska töitä on tiedossa nyt vain vuoden loppuun asti ja siksi täytyy katsoa kaikki kortit, vaikka haaveilen jostain muusta. Olen pian kulkenut kaksi vuotta lähikaupunkeihin töihin. Työmatkan aiheuttaman ikävyyden kärki on taittunut jo aikaa sitten ja pitkästä työmatkasta on tullut arkea eikä se ole lainkaan niin ikävää kuin aiemmin. Silti haaveilen työpaikasta kotikaupungistani ja vapaa-ajan kahdesta lisätunnista päivää kohden. Jospa pian olisi sen aika?

Viime viikolla

Viime viikolla digitoin töissä fanikirjeitä eri vuosikymmeniltä ja mietin miten ihmeellisiä kokoelmien tarinat voivat olla: ensin nainen kirjoittaa joka toinen viikko erittäin intensiivisiä kirjeitä eräälle julkisuuden henkilölle ja kolmekymmentä vuotta myöhemmin joku täysin ulkopuolinen ihminen skannaa ja luetteloi kirjeen ja antaa sille oman numerotunnuksen (ja vähän ehkä punastelee kirjettä lukiessaan). Toisessa vielä vanhemmassa kirjeessä kirjoittaja toivoo, ettei vastaanottaja heittäisi kirjettä avaamattomana paperikoriin ja taas museon arkistotietokannan ääressä hymyillään tietävästi etpä arvaakaan!

META: illan vietto vanhan ystävän kanssa, jäätä auton ikkunassa, kynttilät, ajatus pohjoisesta, suudelmia ja hymyjä, tärkeitä sanoja.