Viime viikolla digitoin töissä fanikirjeitä eri vuosikymmeniltä ja mietin miten ihmeellisiä kokoelmien tarinat voivat olla: ensin nainen kirjoittaa joka toinen viikko erittäin intensiivisiä kirjeitä eräälle julkisuuden henkilölle ja kolmekymmentä vuotta myöhemmin joku täysin ulkopuolinen ihminen skannaa ja luetteloi kirjeen ja antaa sille oman numerotunnuksen (ja vähän ehkä punastelee kirjettä lukiessaan). Toisessa vielä vanhemmassa kirjeessä kirjoittaja toivoo, ettei vastaanottaja heittäisi kirjettä avaamattomana paperikoriin ja taas museon arkistotietokannan ääressä hymyillään tietävästi etpä arvaakaan!
META: illan vietto vanhan ystävän kanssa, jäätä auton ikkunassa, kynttilät, ajatus pohjoisesta, suudelmia ja hymyjä, tärkeitä sanoja.
Ooh! Mieletön kurkistus työhösi! Tässä lähtee kyllä mielikuvitus juoksemaan, kun noita kirjeitä pohdin.
VastaaPoistaNo eikö vain! Kirjeet olivat huikeaa tavaraa ja ennen kaikkea hämmästelin faniutta ilmiönä. Esimerkiksi se selvästi rakastunut kuumia kirjeitä kirjoitellut nainen selkeästi kuvitteli olevansa idolinsa edessä jotain tavallista fania suurempaa, joka mm. ilmaisi kirjeissään selkeästi suuttumuksensa idolilleen, kun tämä ei sitten kuitenkaan ollut kirjeisiin ikinä vastannut. Tavallaan oli jopa surullista lukea naisen kirjeitä nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin, kun tiesi, että ne päätyivät muun fanien lähettämän tavaran mukana kokoelmiin eikä niillä ilmeisesti koskaan ollut niin suurta henkilökohtaista arvoa vastaanottajalleen kuin kirjoittaja kuvitteli. Jännittävää olisi myös tietää mitä kyseiselle naiselle kuuluu nyt ja mitä hän itse ajattelisi siitä faniuden ajasta. Se jää kuitenkin arvoitukseksi.
PoistaOlen huomannut pitäväni eniten työstä juuri näiden arkistomateriaalien parissa, koska minusta tuntuu, että kirjeissä, postikorteissa ym. on vielä enemmän henkilökohtaista tarttumapintaa kuin esineissä.