Blogini kulkee nyt vahvasti näissä työelämän teemoissa, mutta koska siitä riittää monenlaista pohdittavaa, niin antaa mennä vain.
Eilen löysin ilokseni artikkelikokoelman ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneiden työllistymisestä. Se oli lohdullista luettavaa ja suoraviivaisesti päätelmäksi voidaan sanoa, että kun valmistumisesta oli kulunut viisi vuotta, työllistyminen oli parantunut selvästi verrattuna tilanteeseen heti valmistumisen jälkeen, ja lähes kaikki vastanneet työskentelivät tehtävissä, joissa he pystyivät käyttämään yliopistosta opittuja taitoja. Toki taas täytyy muistaa tämänhetkinen kehno taloudellinen tilanne, joka kantaa oman viheliään kortensa kekoon ja on niin synkkä aihe, joka hetkauttaa ja jonka ainakin pitäisi hetkauttaa edes ajatuksen tasolla jokaista suomalaista. Mutta ei mennä nyt siihen, vaan jos siellä ruudun toisella puolella on maistereita, jotka pohtivat samoja työllistymisen haasteita, niin täältä löytyy pdf-tiedostona Antero Puhakan ja Visa Tuomisen toimittama arkittelikokoelma toiveikkaalla otsikollaan Kunhan kuluu viisi vuotta - ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneiden työurat.
Eilen olin jälleen työhaastattelussa. Paikka tuntui vaativalta ja mitä
pidempään kuuntelin tehtävän sisältämiä vastuualueita ja palkkatiedotkin, sitä
enemmän olin ihmeissäni siitä, miksi he olivat kutsuneet minut
haastatteluun. Toisaalta tämän kyseisen paikan kohdalla haastatteluun
pääseminen tuntui jo itsessään lottovoitolta, koska se kertoo, että
hakemukseni ja ansioluetteloni perusteella minussa nähtiin potentiaalia
työhön. Laitoin haastatteluun äitini vanhat korvakorut, sillä minun ikäisenään äiti ei tiennyt yhtään mitä hän tekisi työkseen ja mihin ammattiin hän suuntaisi. Oma polku kuitenkin löytyi, ja tänä vuonna äitini käsityöyritys viettää 25. juhlavuottaan ja edelleen hän löytää valtavan ilon uusien tuotteiden suunnittelemisesta ja on silmin nähden juuri itselleen oikealla alalla. Lempiesimerkkini siitä, miten asiat loksahtelevat omille paikoilleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti