Mikä se sitten onkaan tärkeintä

Neljän aikaan iltapäivällä riittää vielä valoa. On ihmeellistä, että valon lisääntyneen määrän huomaa jo nyt, vaikka on vielä tammikuu. Työnhaku aiheuttaa päänvaivaa ja on tehnyt alkuvuodesta hiljaisen ja vähän mälsänkin. Hakijoita on hirveästi ja tuntuu, että täytyisi olla ihmelapsi tai haukka, että saisi napattua juuri sen paikan, jota viisikymmentäseitsemän muutakin havittelee. Välillä lannistaa, mutta sitten taas ilmestyy uusia avoimia paikkoja, jotka muistuttavat, ettei tarjonta todellakaan ollut tässä. Onneksi tein tutkintoni valmiiksi kaksi vuotta sitten, koska silloin töitä oli digitointiprojektien takia paljon enemmän ja kerkesin kerryttää työkokemusta kunnolla samaan aikaan, kun rahahanoja pistettiin koko ajan pienemmälle. 

Mitäpä sitten muuta? Kun työasiat stressaavat, korostuu yksityisasioiden hyvät seikat entisestään. Ainakin itse huomaan kiinnittäväni nyt vielä enemmän huomiota siihen, että työttömyydestä huolimatta moni juttu on melkoisen kivasti kohdallaan, vaikka tammikuu on tuntunut hiljaisemmalta kuin aikoihin. Silti sitäkin täyttävät ystävät, jotka tsemppaavat ja vinkkaavat avautuvista työpaikoista. Ystävät, joiden kanssa lämmitetään palju, syödään itsemme ähkyksi raglette-pannun ääressä, tanssitaan jalat väsyksiin, suunnitellaan tulevia. Ja sitten tietenkin hömppä perhe, jossa isä päättää työllistää minut lämmittämään pannuhuonetta helmikuun reissun ajaksi, äiti aikoo pyytää enkeleiltä apua ja veli lähettää meriltä nuuskaa pakastettavaksi. Ja tietenkin rakas V, joka kiertää kädet ympärille ja sanoo, että meillä kotona on kaikki hyvin ja hänelle en jää koskaan varasijalle. Sellaisten asioiden rinnalla epätoivoinenkin työnhaku tuntuu pieneltä murheelta.