Se haave, johon liittyy perinteet ja polkupyörä

Kun tänään seitsemältä aamulla lähdin kotoa, ulkona tulvahti vastaan lämmin tuuli ja ilma tuoksui kesältä. Takapihalla seisova tuomikin oli puhjennut viikonloppuna kukkaan. Ajattelin, että tällaisina aamuina olisi ihana nousta pyörän satulaan ja viilettää puiden reunustamia pyöräteitä pitkin työpaikalle. Työpaikka fiksun mittaisen pyörämatkan päässä - se on yksi tavoitteistani tässä urakehityksessä.

Kaskenviertäjiä Enossa 1890-luvulla
Kuva: I.K. Inha

Kirjoitan tästä aiheesta jälleen kerran, mutta se on niin pinnalla juuri nyt. Helaloman jälkeen aikaiset aamut ja pitkät työmatkat ovat tuntuneet erityisen raskailta, vaikka lomaa olikin vain neljä päivää. Ehkä se oli se loma? Tai sitten ulkona vallitseva kevätjuhlasää? Toki muistutan itseäni aina, että kesäkelit ja korkealla paistava aurinko ovat oikein miellyttävät verrattuna tammikuiseen aamuun, joka on oikeastaan enemmän yö. Ja muistutan itseäni myös siitä, että autolla ajaminen on huomattavasti rennompaa kuin toissakesäinen työmatka, jossa päivittäin pyöräilin äitini ateljeelta lähes kymmenen kilometrin matkan Joutsan kirkonkylälle ja siitä jatkoin yhteiskyydillä matkaa Luhankaan museolle inventoimaan. Illalla sama matka taittui kotiin. Näin jälkeenpäin se tuntuu melkein älyttömältä, mutta kesätyö kesti vain reilun kuukauden ja sain siitä hyvää työkokemusta.

Sieniä puhdistetaan Sortavalan Airanteessa 1906.

Kohta pitkää työmatkaa on takana yhtäjaksoisesti puolitoista vuotta. Toiset tekevät sellaista koko työuransa ajan eivätkä ole siitä moksiskaan, mutta minä en kyllä enää montaa vuotta jaksaisi. Tällä aurinkoisella viikolla haave kotikaupungissa sijaitsevasta työpaikasta on taas vähän suurempi, vaikka työpaikkailmoitusten seuraaminen on melkoisen toivotonta. Nyt töitä on tiedossa vuoden loppuun saakka lähikaupunkien museoissa, mutta kunpa kotikaupunkiini tulisi edes jokin lyhytaikainen pätkä ja voisin edes hetken nauttia siitä, että on vain yhdessä kaupungissa arkisin. Tsemppaan itseäni verkostoitumisen ja työkokemuksen kartuttamisella ja sillä, että kaikella on tarkoituksensa, onhan se nähty monta kertaa.



Elokuussa olen työttömänä ja ensisijaisesti se merkitsee minulle kesälomaa. Kuitenkin neljän viikon työttömyysjaksolle olen suunnitellut erään artikkelin kirjoittamista ja samalla testaan pitkästä aikaa miltä oikea kirjoittaminen tuntuikaan. Nyt sille ei ole riittänyt juurikaan energiaa kymmentuntisten päivien jälkeen, mutta kulttuurilaitosten taloustilanteen kiristyessä olen pyöritellyt mielessäni mahdollisuuksia työllistyä kirjoittamalla. Jos gradun kirjoittaminen ja sen jälkeen työt luetteloinnin ja digitoinnin parissa jotain opettavat niin itsekuria, ja siksi mahdollinen hyppy freelanceriksi ja omiin aikatauluihin ei pelota enää ollenkaan niin paljon kuin joskus aiemmin asiaa ajatellessani. Sekin antaa toivoa, että työttömyyden uhatessa voin aina kirjoittaa ja kirjoittaminen ei ole paikkakuntaan sidottua.

Maitokauppaa Joensuun torilla 1909
Kuva: Otto Kotilainen



Tätä merkintää koristavat erilaisiin perinteisiin elinkeinoihin liittyvät kuvat, jotka on poimittu Pohjois-Karjalan museon verkkonäyttelystä Karjalan koko kuva. Kuvien aiheet edustavat aika paljon sitä, mistä kaikki alkoi Helsingin yliopistossa fuksisyksynä 2004. On onni, että kahdeksan vuoden jälkeen kansanperinne on edelleen vahva osa arkeani, vaikka työelämään liittyvät kysymykset aiheuttavat usein päänvaivaa ja pitkiä vuodatuksia. Silti tässä kaikessa on hassua se, että vaikka tälläkin viikolla olen ollut tosi väsynyt, tunnen silti kulkevani juuri oikeaan suuntaan. Se on toiveikas ja tärkeä tunne.