- Kivaa työpäivää, rakkaani! Mä lähden nyt pelastamaan suomalaista kulttuuriperintöä ja palaan viiden maissa, huikkaan miehelleni aamulla ovelta. Mies nauraa ja tokaisee perääni: - Arjen sankari.
Lauantai-iltana olin Helsingissä ja istuin monta tuntia alppilaisen keittiönpöydän ääressä ystävien kanssa. Keskustelimme työhön liittyvistä seikoista, koska saman alan ihmisinä on helppo jakaa kokemuksia ja tuntemuksia ja pohtia oman alan kiemuroita. Kiinnostava pohdinnan aihe oli se, millä nimikkeellä projektityöntekijöitä kutsutaan. Erityisesti tämä kirjavuus paistaa digitointiprojekteissa, sillä esimerkiksi minä olin edellisessä projektissa tutkimusavustaja, nyt olen museoapulainen. Ystäväni oli apulaistutkija ja eräs tuttavani tekee digitointityötä tutkijan nimikkeellä. Minusta nimikkeellä ei ole sinänsä mitään väliä, koska työn sisältö ja suorittaminen on työkokemuksen kannalta kaikkein oleellisinta. Silti on hassua, ettei nimikkeet ole yhtenäisiä, sillä sanoina niillä on aivan erilainen kaiku: tutkija todellakin tutkii, pohtii ja kirjoittaa siinä missä museoapulainen maalaa numeroita kirnujen pohjiin ja ompelee kanttinauhan palasia.
Mikä sitten voisi olla sopivin nimitys? Mielestäni digitoinnin työsarka on käytännössä sen verran suppea, että tutkijoiksi meitä ei kannattaisi nimittää, vaan se saisi pysyä laaja-alaisempana ammattinimikkeenä. Tutkimusavustaja kuvaa ehkä parhaiten luettelointi- ja digitointityötä tai sitten museot voisivat ryhtyä käyttämään enemmän nimitystä digitoija, koska digitointi on vakiinnuttanut paikkansa museomaailmassa. Usein digitointiprojektit ovat tarkkaan rajattuja ja siksi työ on pelkkää digitointia.
Itse kutsun digitointia joskus akateemiseksi liukuhihnatyöksi. Se kertoo täsmälleen millaista digitointityön luonne on, mutta vaikka kuinka haaveilen monipuolisemmasta työstä ja varsinaisesta tutkijan työstä, niin tiedän digitoivani vaikka maailman tappiin asti kunhan vain saan tehdä töitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti