"Meri oli tyyni, se välkkyi ja kimmelsi. Rantavesi oli kirkasta kuin kristalli, levien kukinta ei ollut vielä alkanut. Tiira syöksähti veden pintaa kohti ja kääntyi sitten ylöspäin nokassaan pieni hohtava kala. Taivas oli sininen ja aivan vaalea, kaukana horisontissa näykyi rahtilaiva. Kaikki oli yksinkertaista ja avointa, ja tunsin rauhaa, jota en ollut tuntenut pitkiin aikoihin."
Luin päätökseen Kjell Westön kirjan Älä käy yöhön yksin. Ihastun Westön kirjoihin aina vain uudelleen, kirja toisensa jälkeen. Älä käy yöhön yksin ei tarvinnut edes lämmittelyä, vaan tarina vei heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien mennessään. Suosikkini Westön kirjoista on Missä kuljimme kerran, kuinkas muutenkaan, mutta kaikissa Westön kirjoissa on jokin sellainen tunnelma, mihin pääsen helposti mukaan. Se tunnelma on kuin nostalgian, romantiikan ja kaihon vyyhti ja syntyy Westön kauniista kerrontatavasta ja kyvystä luoda miljöö niin, että lukija kokee aistikkaasti mielessään Helsingin öiset kadut, keväiset ulapat ta marraskuisen hiljaisen maaseudun. Aivan kuin lukisi yhtä pitkää kaunista runoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti