Meillä oli esittelykierros koko työpaikan yhteisellä kahvihetkellä. Se oli samalla ensimmäinen kerta, kun esittelin itseni isomman väkijoukon edessä uudella sukunimelläni. Olinhan sitä harjoitellut ties kuinka monesti ääneen autossa työmatkoilla niin ennen häitä kuin häidenkin jälkeen. Naimisiinmenossa mikään muu asia ei kuitenkaan pistänyt minua puntaroimaan ja pohtimaan paitsi nimiasiat. Avioituminen itsessään oli helppo ja selkeä päätös, maailman luontevin jatko tälle tarinalle, mutta vain hieman ennen suurta päivää mietin yhä ottaisinko yhdistelmänimen, miehen nimen vai pitäisinkö omani. Viimeisin vaihtoehto ei tuntunut hyvältä, koska minulle nimen vaihtuminen kuuluu osaksi naimisiinmenoa. Se oli myös selvää, että jos meille joskus lapsia siunaantuu, he saavat V:n sukunimen ja toki haluan myös nimeni puolesta tuntea kuuluvani siihen konkkaronkkaan. Pelkkä mieheni nimi olisi tällaiselle puhevikaiselle naiselle helppo, sillä siinä ei ole vaikeita L- ja S-kirjaimia kuten omassa tyttönimessäni. Silti päädyin yhdistelmänimeen, koska en halua muuttua ihan tuntemattomaksi papereissa siinä verkostossa, jonka olen työuran puolesta saanut hankittua vuosien varrella. Vielä suurempi painoarvo oli sillä, että nimeni yhdistetään usein äitini yritykseen ja siksi oli minulle henkilökohtaisesti tärkeää säilyttää oma nimeni jatkossakin. Yhdistelmänimi tuntui silti alkuun kummalta, koska en suoraan sanottuna ole koskaan liiemmin pitänyt yhdistelmänimistä ja nytkin yhdistyi kaksi lyhyttä sanaa, joista kumpikaan ei suoraan ja selkeästi tarkoita mitään. Silti vaihdettuani häiden jälkeisenä päivänä uuden nimeni Facebookiin tuntui yhdistelmänimi heti oikealta ja minulle sopivalta ratkaisulta. Erityisesti juuri Facebook on auttanut tottumaan uuteen nimeen nopeasti, koska siellä näen sen päivittäin. Ehkä juuri sen nopean tottumisen vuoksi tänään oli yllättävän helppo esitellä itsensä ensimmäistä kertaa juuri tämännimisenä arkiston apulaistutkijana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti