Virnistävä matruusi istuu laivan skanssissa pöydän ääressä tupakka sormissaan. Pöydällä on pulloja, joista osa on jo lähes tyhjiä. Seinällä kello näyttää seitsemää minutta yli yksi. Eletään lokakuuta 1953. Höyrylaiva on vienyt tukkilastin Hollantiin ja pitkän päivän jälkeen miehet viettävät vapaa-aikaa. Perämies ottaa hörpyn lasistaan, kuuntelee edessä istuvan matruusin pulppuavaa tarinointia, nostaa kameran silmilleen ja antaa salamavalon valaista huoneen.
Kuluu neljäkymmentäyhdeksän vuotta. Perämies ei ole ollut merillä enää vuosikymmeniin. Hänen tyttärensä löytää isänsä vanhat valokuvat, joissa albatrossit levittävät siipiään, laivoja lastataan satamassa ja merimiehet nauravat kameraan päin pelastusrenkaat kaulassaan. Tyttären käsien kautta kuvat päätyvät museon arkistoon. Niille annetaan päänumero ja ne laitetaan hyllylle laatikkoon odottamaan luettelointia muiden samanlaisten laatikoiden viereen.
Kuluu kymmenen vuotta. On vuoroni astua matkaan mukaan ja otan laatikon hyllystä, sillä se on vuorossa seuraavaksi. Kuva kerrallaan syötän tietoja arkistotietokantaan ja jokaiselle kuvalle osuu oma alanumeronsa. Käsiini osuu reunoistaan lohjennut valokuva, jossa seinäkello näyttää seitsemää minuutta yli yksi ja matruusi virnistää lasipullot edessään. Se on viisi senttimetriä korkea ja seitsemän leveä. Asiasanoiksi tulee merimiehet, vapaa-aika, miehistöt, höyrylaivat ja kulttuuriaineiston luokituksessa sen sija on 505 vesiliikenne. Sujautan kuvan pahvitaskuun ja vien sen arkistokaappiin tarkkaan määrätylle paikalleen.
Valokuvan matka ei pääty tähän. Se saatetaan hakea vuosien päästä tutkijalle, joka tutkii merimiesten vapaa-ajan viettoa laivalla. Tai sitten sitä voi etsiä lapsenlapsenlapsi, joka tietää, että isoisoisä oli perämies. Tai sitten valokuva vain jää vuosikausiksi sille sijalleen, johon minä sen laitoin. Samaan aikaan unohduksissa ja tallessa.
Lokakuussa 1953 iltaa vietettiin niin kuin me kaikki olemme joskus iltaa viettäneet: juotiin humala, valvottiin myöhään. Seuraavana päivänä kenties päätä kivisti ja väsytti. Olisiko valokuvan matruusi arvannut, että salamavalo tallentaa jotain, jota katsellaan ja tutkitaan vielä kuudenkymmenenkin vuoden päästä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti