Viimeisellä lomaviikolla ennen töiden alkua halusimme tehdä mieheni kanssa jotain kahdestaan, lähteä johonkin muualle ennen kuin asetutaan arkeen ja kotiin. Olimme jo aiemmin puhuneet siitä, että olisi kiva käydä Viipurissa ja niinpä viime keskiviikkoaamuna loikkasimme Lappeenrannassa laivaan ja seilasimme Saimaan kanavaa pitkin Venäjälle. Olimme yön Viipurissa ja palasimme seuraavana iltana laivalla takaisin. Matkustaminen laivalla on toki hitaampaa verrattuna Allegro-junaan, joka suihkaisee kotikaupungistamme Viipuriin hetkessä, mutta meille laivamatka ja Saimaan kanava olivat osa kokonaisuutta. Sulkuja oli kaikkiaan kahdeksan, puolessa välissä ylitettiin valtion raja ja muu aika juteltiin, katseltiin maisemia ja nautittiin lomasta ja aikatauluttomuudesta. Viisi ja puoli laivassa istuttua tuntia suuntaansa ei tuntunut lainkaan pitkältä.
Viipurissa etukäteen suunnittelemamme käyntikohteet olivat Viipurin linna ja Monrepos'n puisto. Lisäksi kävimme Torkkelinpuistossa ja käyskentelimme vanhoja mukulakivisiä katuja pitkin. Viipurissa mennyt aika on vahvasti läsnä ja ehkä juuri historialla ja sen tuntemisella on siihen suurin syy, koska väistämättä tuli keskusteltua paljon siitä, millaista täällä mahtaisi olla, jos vuonna 1944 olisikin käynyt toisenlailla? Viipurissa on paljon vanhoja rakennuksia jäljellä, mutta kokonaiskuva on
melko ränsistynyt. Jollain tapaa juuri se ränsistyneisyys ja haikea
nostalgisuus teki minuun vaikutuksen. Viipuri oli juuri jotain tällaista:
Palasimme torstai-iltana Saimaan kanavaa pitkin takaisin Lappeenrantaan. Elokuun lopun ilta hämärtyi ja taivaalle nousi täysikuu. Laivan muut matkustajat olivat aika eläkeläispainoitteista väkeä ja he viihtyivät ravintolassa, jossa trubaduuri laulatti mummoja yhteislauluilla. Siispä minä ja V kaivoimme matkalaukusta villapaidat yllemme ja nautimme maisemista, tähtitaivaasta ja hämyisestä tunnelmasta laivan tyhjällä yläkannella kunnes pian edessä tuikkivat sataman valot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti