Noin kaksi ja puoli vuotta sitten kuljin junalla Lahteen töihin. Sinä talvena junat olivat aina myöhässä ja meitä seisoi vain muutama nainen palelemassa pienellä taajamajunan asemalla. Myöhästyvät junat ja kova pakkanen ovat helppoja puheenaiheita suomalaisillekin ja niinpä me juttelimme usein naisen kanssa, jolla oli vintage-putiikki kaupungissa. Pikkuhiljaa keskustelunaiheet lavenivat eikä junista ja säästä enää tarvinnut jutella. Sitten minä rupesin kulkemaan Lahteen autolla ja me aloimme sopia kimppakyydeistä. Välillä tein pätkän Kotkaan ja palatessani taas osaksi Lahden työmatkaliikennettä, virkosi kimppakyydit uudelleen. Kun matkustaa ihmisen kanssa kaksi tuntia päivässä samassa autossa, tutustuu yllättävänkin hyvin. Ja kun siihen lisätään toimiva kemia, kuluvat työmatkat kuin siivillä.
Eilen istuimme tämän naisen rintamamiestalon puutarhassa juomassa punaviiniä ja juttelemassa syntyjä syviä. Seurassa oli myös muita naisia, jotka olin tavannut vuosi sitten samassa puutarhassa tupaantuliaisten merkeissä. Vaikken tuntenut kaikkia kovin hyvin, oli jotenkin helppo ja mukava olla.
Tässä kerran puhuimme siskoni kanssa siitä, miten ystävystyminen on vaikeampaa aikuisena verrattuna lapsuuteen ja nuoruuteen. Ei ole esimerkiksi enää opiskeluryhmiä, jossa kaikki aloittavat samaan aikaan nollasta, vaan uudessa työpaikassakin kaikki muut ovat olleet usein kauemmin kuin itse. Ja mitä työkaveruuteen tulee, niin minä ainakin haluaisin, etteivät työkaverit ja ystävät ole sama asia ainoastaan, vaan että elämään kuuluisi paljon myös ihmisiä, joilla osalla ei välttämättä ole mitään tekemistä museoalan kanssa. Se pitää omankin katseen laajana. Olen onnekas, että elämääni kuuluu ihmisiä, joiden kanssa on lause jatkuu siitä, mihin se viimeksi jäi, vaikka välissä olisi mennyt viikkoja tai kuukausiakin. Silti eilen puutarhan hämärässä tuntui mukavalta, että olen löytänyt samanhenkisiä ihmisiä myös täältä nykyisen kodin läheltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti