Kuherruskuukausi arjen kanssa

Kun aloittaa työt arkistoaineiston parissa, johon sisältyy paljon luetteloimatonta aineistoa  ja siis luettelointia, järjestelemistä ja sijoittamista, sitä on hetken ajan melkoisena kysymysmerkkinä. Nopean perehdytyksen jälkeen todetaan, että kyl siä tiijät ja toivotetaan lykkyä. Ensin sitä alkaa varovaisesti katsella mitä hyllyiltä löytyy, availee silkkipaperikääröjä ja pahvilaatikoita, tavaa diaariota ja näppäilee tietokonetta. Hiljalleen rupeaa saamaan otetta koko hommasta, sillä jostain sieltä silkkipapereiden ja puuvillahanskojen joukosta löytyy se ammattitaito, joka on ehtinyt kertyä viime vuosien aikana. Yhtenä aamuna huomaa, että hei, nyt tämä arkistohuone rupeaa olemaan ihan vakavasti hallussa. Vau.

Nyt olen työstä aivan haltioissani. Saan työskennellä museossa eikä työ sisällä enää pelkkää digitointia, vaan oikeasti jotain, jossa on vastuuta ja jossa joutuu ajattelemaan, tutkimaan ja analysoimaan. Ihmeellistä tässä on se, että olen viihtynyt muutenkin tässä työyhteisössä  paremmin kuin edellisen pätkän aikana. Syy siihen löytyy minusta itsestäni eikä suinkaan työyhteisöstä. Ehkä kuluneen vuoden aikana itsetuntoon on ropissut plussapalloja niin uusien ihmisten kuin useiden työhaastattelujenkin myötä, jotka ovat vaatineet paljon rohkeutta ja siksi osaan nyt olla jollain tapaa rennompi ja varmempi. Ehkä luotan enemmän itseeni ja osaamiseeni ja sen riittämiseen ilman, että tarvitsee tietoisesti yrittää tehdä vaikutusta tai antaa takaraivossa jyskyttää ajatuksen "Mitähän noi musta oikein ajattelee?". Tietenkin aina näissä asioissa on petrattavaa, mutta silti mietin voiko tällainen muutos todella tapahtua vuodessa? Tai sitten alkuvuoden työttömyys laittoi monet seikat oikeaan tärkeysjärjestykseen ja sekin tuo omaa valoaan arkeen.