Vappuaattona

Illalla näin vilauksen kovin ikävää I Am Legend -elokuvaa. Huh, jos elokuvassa on K-merkintä ja maininta tieteiskauhusta, minun pitäisi suosiolla jättää moiset heti väliin. En katsonut elokuvasta kuin pätkän alkua, mutta ehdin säpsähdellä niin monta kertaa, että päätin matkata sittenkin Ulla-Lena Lundbergin Jään myötä rauhalliseen saaristolaisseurakuntaan. Silti New Yorkin kaduilla vilistävät hirviöt jäivät pyörimään päähän ja jättivät ikävän olon. Taidan olla vähän turhankin herkkä. K-merkinnät eivät ole silti lainkaan tuulesta temmattuja: jos muutama verkkokalvoille tallentunut pätkä nousee yöllä mieleen aikuisellakin ihmisellä, juoksee lasten mielikuvitus ja pelko varmasti moninkertaisella vauhdilla siihen verrattuna. 

Mutta sitten nousee aurinko, keitetään kahvit, kuunnellaan miten talitintin laulu kuuluu sisälle asti. Ne eilisillan monnit jäivät televisioon ja tänään sen sijaan juhlitaan kevättä, maistellaan kotitekoista simaa ja nautitaan siitä, että ilta on taas vähän pidempään valoisampi kuin eilen.

Iloista vappua!

kuva weheartit.com

Kevät ja lauantai

Kävimme viimeksi Keski-Suomen suunnalla kolme viikkoa sitten. Silloin oli vielä lunta, sulaa maata vain siellä täällä. Kun eilen tulimme Hirvensalmelle, oli täällä vastassa täysi kevät: lunta on pieninä kasoina vain varjoisissa paikoissa, aikaiset kukat kohottelevat kaulojaan kohti aurinkoa ja metsä on  tulvillaan lintujen laulua. Kevät tuntuu puhkeavan täyteen loistoonsa kerralla, putoavan rytinällä niskaan. 

Juuri tänään minä olen syönyt suklaata, nauranut, kävellyt metsätietä, yrittänyt tunnistaa lintuja onnistumatta, potenut yhä kipeää kättä, lukenut artikkelin Juojärveltä löydetystä kalliomaalauksesta, kaivannut vanhaa ystävää ja odottanut ensi viikon torstaita.

Pian kohti työmaata

Viikon kuluttua kello soi aikaisin aamulla jo toista päivää. Pääsen toukokuun alussa takaisin museokuvioihin, koska sain määräaikaisen vuoden loppuun asti kestävän työn lähikaupungin museosta. Se tietää taas pitkää työmatkaa, mutta toisaalta myös rutiinia, virka-aikaa, henkilökohtaisen taloustilanteen kohentumista sekä perjantaipäiviä, jotka tuntuvat kunnolla perjantaipäiviltä. 

Iloista on myös se, että pätkän päättyessä joulukuussa on kulunut kolme vuotta valmistumisesta ja viittä kuukautta lukuunottamatta olen saanut silloin tehdä koko ajan juuri niitä töitä, joihin minulla on koulutus. Kaikille se ei ole tärkeää eikä tarvitsekaan olla, mutta minulle on, koska jos jotain tämä kulttuurialaton kevät on opettanut, niin sen, että kouluttauduin oikealle alalle ja haluan tehdä töitä museossa tai muuten kulttuurihistorian, perinteen, kokoelmien tai arkistojen parissa.

Lisäksi työttömyydellä oli selkeästi toinen tarkoitus. Viime vuoden lopussa pidin uhkaavaa työttömyyttä mörkönä, jota halusin välttää viimeiseen asti. Pelkäsin tympääntyväni täysin, jos minulla ei olisi selkeää rytmiä ja työpaikkaa. Helmikuun alku oli ehkä vaikein piste, mutta kummasti sitä kuitenkin oppi olemaan ja toki osa-aikaisen etätyön saaminen toi hieman rytmiä ja velvollisuuksia, vaikka mieli janosi tietenkin lisää. Opin siis sen, ettei työttömyys olekaan niin paha juttu ja ehkä siihen suhtautuminen on kivuttomampaa, jos ensi vuoden alussa on edessä taas työttömyyspätkä näiden työpätkien välissä. 

Mutta kyllä minä silti olen enemmän kuin tyytyväinen, että nyt se loppuu taas ainakin kahdeksaksi kuukaudeksi. Olen odottanut ja toivonut tätä niin kovasti, että minä höntti jo mietin, mitä vaatetta laittaisin ensimmäisenä työpäivänä ylleni. Hus pois pierukollarit, nyt rupeavat taas hameenhelmat heilumaan tositarkoituksella! 

Pitkät päivät

Yöpyminen lähes tyhjässä isossa hotellissa on kummallista ja melkein pelottavaa. Kevään leirikoulusesonki ei ollut vielä alkanut puhumattakaan kesän lomasesongista. Illalla haastattelut lopetettuani kaikkialla oli hiljaista eikä edes henkilökuntaa näkynyt enää missään. Yhden hotelliasukkaan näin ja lukiessani illalla hotellihuoneessani kuulin hänen kävelevän yläkerrassa. (Ja kun yöllä heräsin, sieltä kuului kuorsausta.) 

Seuraavana päivänä tein heti aamusta vielä kaksi haastattelua ja huonettani luovuttaessa kyselin infosta kuinka pääsisin näppärimmin juna-asemalle. Tiskin luokse tuli henkilökuntaan kuuluva mies, joka ilmoitti heittävänsä minut ja tokaisi minun olevan myös lähtöisin Joutsasta. Minulla löi tyhjää, kunnes mies esitteli itsensä ja tuttuhan hän olikin. Mies oli huomannut nimeni varauslistalta jo aiemmin ja miettinyt mitä töitä tulin tekemään. Mitä kauempana kotiseudulta ollaan, sitä hassumpia tällaiset sattumat ovat. Niin sain siis matkan keskustaan, josta juna vei taas pitkän, pitkän matkan kotikaupunkiini. 

Kun istuu junassa kaikkiaan lähes yksitoista tuntia kahden päivän aikana, tuntuu kotiin vihdoin päästessään siltä kuin olisi ollut reissussa paljon pidempäänkin. Silloin on parasta, kun kotona on laitettu sauna valmiiksi ottamaan vastaan reissussa rähjääntynyt kulkija. 

Kuvan nappasin jostain Nurmeksen ja Joensuun välistä.