Viikon kuluttua kello soi aikaisin aamulla jo toista päivää. Pääsen toukokuun alussa takaisin museokuvioihin, koska sain määräaikaisen vuoden loppuun asti kestävän työn lähikaupungin museosta. Se tietää taas pitkää työmatkaa, mutta toisaalta myös rutiinia, virka-aikaa, henkilökohtaisen taloustilanteen kohentumista sekä perjantaipäiviä, jotka tuntuvat kunnolla perjantaipäiviltä.
Iloista on myös se, että pätkän päättyessä joulukuussa on kulunut kolme vuotta valmistumisesta ja viittä kuukautta lukuunottamatta olen saanut silloin tehdä koko ajan juuri niitä töitä, joihin minulla on koulutus. Kaikille se ei ole tärkeää eikä tarvitsekaan olla, mutta minulle on, koska jos jotain tämä kulttuurialaton kevät on opettanut, niin sen, että kouluttauduin oikealle alalle ja haluan tehdä töitä museossa tai muuten kulttuurihistorian, perinteen, kokoelmien tai arkistojen parissa.
Lisäksi työttömyydellä oli selkeästi toinen tarkoitus. Viime vuoden lopussa pidin uhkaavaa työttömyyttä mörkönä, jota halusin välttää viimeiseen asti. Pelkäsin tympääntyväni täysin, jos minulla ei olisi selkeää rytmiä ja työpaikkaa. Helmikuun alku oli ehkä vaikein piste, mutta kummasti sitä kuitenkin oppi olemaan ja toki osa-aikaisen etätyön saaminen toi hieman rytmiä ja velvollisuuksia, vaikka mieli janosi tietenkin lisää. Opin siis sen, ettei työttömyys olekaan niin paha juttu ja ehkä siihen suhtautuminen on kivuttomampaa, jos ensi vuoden alussa on edessä taas työttömyyspätkä näiden työpätkien välissä.
Mutta kyllä minä silti olen enemmän kuin tyytyväinen, että nyt se loppuu taas ainakin kahdeksaksi kuukaudeksi. Olen odottanut ja toivonut tätä niin kovasti, että minä höntti jo mietin, mitä vaatetta laittaisin ensimmäisenä työpäivänä ylleni. Hus pois pierukollarit, nyt rupeavat taas hameenhelmat heilumaan tositarkoituksella!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti