Aukeava ovi

Tänä keväänä lapsuuskoti pistettiin myyntiin. Siitä on puhuttu jo kauan, punnittu ja pohdittu. Kahdelle se on liian iso eikä meistä kolmesta kenenkään ammatti ole sellainen, että voisimme perheen perustaa juuri siihen taloon. Sijainti on liian syrjäinen. Tähän aikaan vuodesta koti on kauneimmillaan: sireenit kukkivat, pääskyset ovat kotiutuneet, iltaisin usva verhoutuu pellon yllä ja pian on juhannusruusujen aika. Silti ainakin minulle maalaiselämä on niin tuttua, ettei sen idylli hämää, vaan muistan myös välimatkat, talven lumityöt, lämmitysurakan ja pimeyden, jonka läpi ei pilkahda valoa mistään suunnasta. Jos tammikuisena iltana koittaisi maailmanloppu, me emme tuolla edes huomaisi sitä. Ehkä sekin on talon hyvä puoli?

Toivon, että seuraavat asukkaat löytäisivät talosta itselleen hyvän kodin keskellä maaseudun rauhaa, kevään ääniä, kesän lempeyttä, syksyn tuoksua ja kristallinkirkkaita pakkasöitä. Me olemme nauraneet tässä talossa paljon ja eläneet monta, monta hyvää vuotta. Toivottavasti seuraava perhe olisi samassa pihapiirissä yhtä onnellinen.

 

Kodin myyminen on haikeaa ja varmaan tuo mukanaan vielä kyyneleitä ja muistojen vaalimista. Silti olo on huojentunut tehdyistä päätöksistä ja jo hieman odotamme yhden oven sulkeutumista, koska silloin aina uusi ovi avautuu.