Eilen illalla sain päätökseen yhden vaikuttavimmista lukukokemuksista pitkään aikaan. Ulla-Lena Lundbergin Jää imaisi mukaansa heti. Vaikka olen lukijana auttamatta hidas ja nautiskelen vain muutaman sivun illassa ennen kuin silmäluomia painaa liikaa päivän jäljiltä, oli tarinan pariin aina ilo palata. Jää kasvoi tarinana sivu kerrallaan ja oli viimein niin suuri, että se pyöri päivisin mielessä ja odotin malttamattomana pääsyä takaisin kirjan pariin.
Lyhyesti selvitettynä tarina siis alkaa siitä, kun nuori pappi Petter Kummel saapuu Luodoille perheensä kanssa. Perhe rakastuu oitis saaristoon, ja saaristolaisseurakunnan jäsenet kiintyvät lyhyessä ajassa niin lempeään pappiin kuin tämän touhukkaaseen vaimoonkin. Kaikki on hyvin ja leppoisasti, mutta vain vanhoihin merellisiin kansanuskomuksiin luottava Posti-Anton näkee heti alussa laivan saapuessa Luotojen laituriin miten meri haluaa vetää Petter Kummelin mukaansa.
Jään kieli on ihanaa. Jotenkin konstailematonta ja runollista samaan aikaan. Pidin myös valtavasti Posti-Antonin kansanomaisesta viisaudesta, vaikka pääsin siihen paremmin kiinni vasta tarinan edetessä, sillä aluksi Posti-Antonin kommentit tuntuivat jopa tylyiltä papin hyväntahtoisuuden ja optimismin rinnalla. Tosiasiassa Posti-Anton tiesi enemmän ja näki enteet alusta asti. Enteet toivat tarinaan oman vivahteensa. Olin ensisivuilta lähtien tietoinen siitä, että hukkuminen koituu papin kohtaloksi, sillä se seikka häilyi tarinassa jatkuvasti mukana ja mitä pidemmälle kirja eteni, sitä enemmän alkoi jännittää: apua, ihan kohta se hukkuu! Vielä papin lähdettyä viimeistä kertaa polkupyörällä jäälle toivoin käännettä juoneen, että joku sittenkin varottaisi ajoissa tai kuulisi avunhuudot ja Petter saataisiin elossa lämpimän uunin kylkeen juomaan teetä.
Muun muassa täällä on todettu, että kirjan kohokohtaan ei sisältynyt mitään jännittävää tai yllättävää, vaan pappi hukkui odotetusti. Minulle papin hukkuminen oli suuri kohtaus, mutta se johtuu aika paljon omakohtaisesta kokemuksesta, sillä tätini mies kuoli jäihin putoamalla ja hänen jälkeensä jäi leski ja kaksi pientä tyttöä aivan kuten Jäässäkin. Tapahtuneesta on yksitoista vuotta ja tajusin samankaltaisuuden vasta lukiessani juuri sitä kohtausta, jossa pappi hukkuu. Ehkä siksi luin jokaisen rivin suurella tunteella, sukulaismiestäni ajatellen. Onkin syytä muistaa, että Jää kertoo Ulla-Lena Lundbergin lapsuudesta, jäihin pudonneesta pastori-isästä. Jää on siis väistämättä haikea ja surullinen kirja, jonka loppu tuo pienen sarastuksen toivosta ja uudesta alusta, mutta se meinaa jäädä vielä murheiden alle. Petter Kummelin hukkumisen jälkeen alkavat suuret hautajaisvalmistelut ja välillä tuntui melkein epäsopivalta lukea niin surullista kirjaa keskellä kauneinta kesää. Minusta Ulla-Lena Lundbergin yksi taito onkin juuri siinä, että hän ei mässäile tragedialla ja murheella, vaan kielessä säilyy tietynlainen keveys, vaikka aiheet kulkevat hyvin tummissa vesissä.
Papinrouva Mona on melkoinen voimanainen, joka yksin jäätyään surun keskelläkin hoitaa talon, pysyy vakaana ja itkee vain yksin navetassa lehmän kylkeä vasten. Odotin, että Mona olisi murtunut ennen kirjan loppumista, mutta ei, hän pakkaa tavaransa ja muuttaa pienten tyttöjen kanssa takaisin mantereelle kirkkomaalle vilkaisematta, vaikka kutsuu Luodoilla vietettyjä vuosia elämänsä onnellisimmaksi ajaksi. Ihmettelin, mutta sitten ajattelin, että toisaalta kirjassa eletään sotien jälkeistä aikaa ja siksi ehkä on vain nieltävä kyyneleet ja toimittava, jotta elämä menee eteenpäin. Aivan kuten Posti-Anton toteaa:
[--] kaikki virtaa ja muuttuu ja muuntuu. Sellainen on maailman meno, ja Luodoilla papista on jo tullut tarina jota on mukava koristella. Niin kauan kuin pastorska ja pikkutytöt istuvat täällä, virran juoksu estyy ja apeus ja suru pureutuvat tuskallisesti kiinni, vaikka uusien vesien pitäisi huuhtoa ne pois.
Harvoin saa käsiinsä kirjan, josta jää sellainen jälki kuin tästä Ulla-Lena Lundbergin kirjasta. Sellaisen jälkeen on vaikea tarttua pian uuteen kirjaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti