Kirjoitan hyvin vähän Facebookiin ja blogiin suoraan työhön liittyviä asioita. Olen näissä asioissa tosi tarkka, koska minusta työntekijää sitoo automaattisesti vaitiolovelvollisuus eikä työpaikan seinien sisällä tapahtuvat asiat kuulu ihan noin vain statuspäivityksiin olipa kyse sitten työtehtävistä, kahvihuonekeskusteluista tai mistä vain. Nyt kuitenkin haluan raottaa hieman työarkeani, sillä tein erään arkistopuolen asiakaspalvelutyön, joka meni oman apulaistutkijan urani huippuhetkiin kertaheitolla.
Eräs ihminen oli lahjoittanut toiseen museoon arkistomateriaalia. Lahjoituksen yhteydessä hän oli toivonut tietoa kuinka aineiston käy. Aineisto oli kuitenkin kulkeutunut toisesta museosta meidän museomme arkistoon, johon se sopi aiheeltaan paremmin. Se oli matkannut muutossa toiselle paikkakunnalle, jäänyt luetteloimattomien materiaalien joukkoon ja sillä välin aikaa oli kulunut lähes kymmenen vuotta. Eilen aineisto päätyi käsiini ja rupesin luetteloimaan sitä. Kysyin neuvoa, mitä tehdään, kun ihminen on tosiaan toivonut tietoa lahjoituksen kohtalosta, mutta aikaa on kulunut lähes hävettävän kautta. Esimieheni neuvoi minua kirjoittamaan lahjoittajalle kirjeen. Niinpä tarkastin yhteystiedot, sillä lahjoittajalla oli ikää jo lahjoitushetkellä melko paljon, mutta osoitetiedot tärppäsivät ja tänään hänelle lähti allekirjoittamani kirje, jossa kerron miten vuosia sitten tehdylle lahjoitukselle kävi. Toivon kovasti, että kirje ilahduttaa vanhusta, jolle lahjoitus on kuitenkin ollut tärkeä henkilökohtaisella tasolla.
Nämä ovat meidän alamme pieniä ruohonjuuritason juttuja, mutta jotenkin äärettömän kauniita esimerkkejä siitä, millaisia taipaleita yksittäiset esineet saattavat matkata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti