Olen tosi hidas lukemaan. Siis ihan tosi tosi hidas. Jos tarina ei imaise mukaansa, niin lukeminen on nuoskalumessa tarpomista. Meinasin jo julistaa tämän vuoden hyvien kirjojen vuodeksi, johon on kuulunut Kjell Westön Älä käy yöhön yksin ja Halkeamia, Ulla-Lena Lundbergin ihastuttava Jää sekä valtavan vaikutuksen tehnyt Sofi Oksasen Puhdistus. Puhdistuksen jälkeen kuitenkin epäonnekseni tartuin Tuomas Kyrön kirjaan 700 grammaa ja voi jestas, taas tuli se tosi tosi hidas vaihde päälle. Pidän valtavasti Kyrön huumorista ja olen pitänyt Kyrön muista kirjoista, mutta tarina pituushyppääjästä ei vaan iskenyt millään. Tarina eteni hitaasti, toisinaan aukeama kerrallaan illalla ennen unta ja laskin jäljellä olevia sivuja, joita tuntui riittävän loputtomasti. Kun matkustin bussilla Helsinkiin ja takaisin viime viikolla, päätin rykäistä kirjan viimeiset sivut vihdoin loppuun. Kirja teki mieli jättää kesken, mutta jonkin kummallisen periaatteen vuoksi en jätä kirjoja kesken kuin aivan äärimmäisen tylsistymisen edessä. Näin kävi Stacy Schiffin Kleopatran ja Jostein Gaarderin Sofian maailman kohdalla, joiden kirjanmerkit eivät ole edenneet sivuakaan enää aikoihin. Sofian maailma olisi kannattanut lukea kymmenen vuotta sitten ja Kleopatran kohdalla odotin samaa innostusta kuin aikoinaan Marie Antoinetten elämäkertaa lukiessani, mutta ei lähtenyt ei.
Haluaisin olla mukana lukupiireissä, koska pidän lukemisesta ja pidän paljon siitä, kun voi keskustella lukemastaan. Lukupiiri olisi siis juuri minun juttuni, mutta voi, jos kirjat etenevät niin hitaasti kuin ne minulla tuppaavat etenemään, ehtivät lukupiirit pyöriä monta kierrosta ennen kuin pääsisin loikkaamaan mukaan. Viime viikonloppuna ystävien kanssa kehittyikin tästä syystä idea artikkelipiiristä, jossa luettaisiin erilaisia artikkeleja tieteellisistä julkaisuista tai esimerkiksi Helsingin Sanomien hitaiden artikkeleiden joukosta tai Long Playn kautta. Artikkelipiiri sopisi tällaisille hitaille tai kiireisille lukijoille ja samalla pitäisi aivoja rasvattuina työn ja arjen pyörittämisen rinnalla.
Onneksi kuitenkin sain Kyrön kirjan bussimatkalla luettua loppuun. Hitaasti, tahmeasti, tylsistyen mutta silti kuitenkin. Tartuin seuraavaksi takuuvarman Kjell Westön tuotantoon eikä se pettänyt tälläkään kertaa: Kangastus 38:n sivut juoksevat silmien edessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti