Tässä eräänä iltana lähdimme V:n kanssa ulkoilemaan. Koska on aina hauskempaa, kun lenkillä on jokin idea ja päämäärä, minä katsoin puhelimeni geocaching-sovelluksesta, että linnuntietä hieman reilun kilometrin päässä olisi vielä löytämätön geokätkö. Lähdimme taivaltamaan kohti kätköä. Lähempänä huomasimme, ettei kätkölle johtava polku olekaan enää valaistu kuten useat lenkkeilyreitit jopa kapeampia polkuja myöten kotimme lähellä. Täysikuu helotti taivaalla ja niinpä suuntasimme sen valossa eteenpäin kohti kätköä. Polku muuttui pitkospuiksi ja silmä tottui nopeasti talvi-illan hämärään. Metsän reunassa tuikkivat talojen valot ja kaupungin humina muistuttivat, ettei tässä kovin kaukana metsässä olla. Polku jatkui ja viimen kätkökin oli aivan lähellä. Muovipurkki löytyi taskulampun valossa kivenkolosta. Taivalsimme pitkospuita pitkin takaisin kuun valaistessa yhä polkua, ja kun kuitenkin kaupungissa olimme, kuulimme, kuinka jossain ammuttiin ilotulitusraketteja.
Metsään ei tule juuri koskaan mentyä illalla eikä ainakaan näin kaamoksen aikaan, mutta kuutamokävely joulukuussa jää kyllä hienona kokemuksena mieleen. Vaikka vähälumista, mustaa maata parjataan, yhä paljaana näkyvät polut ja pitkospuut ovat kolikon toinen puoli ja nämä pitkospuut olisivat jääneet löytymättä ilman kivenkoloon piilotettua purkkia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti