28

Täytin eilen 28 vuotta arkisissa maanantaitunnelmissa. Vanhenemistani juhlistettiin hieman jo viime lauantaina ja maanantaina toin työpaikan kahvipöytään suklaarasian. Kahden vuoden päästä taidan järjestää ystävilleni juhlat täyden pyöreän kunniaksi. Sen sijaan eilen keskustelimme rennosti viikon alkajaisiksi työkavereiden kanssa ikäkriisistä ja sen syistä. Kaikki keskustelijat olivat noin kolmekymppisiä ja yhdellä läheni neljäkymmentä ihan nurkan takana, joten jotain sanottavaa kriisiasiaan löytyi jokaiselta ja loppupäätelmä oli se, että kolmenkympin kriisi johtuu kahdesta seuraavasta syystä (usein jommasta kummasta):

 

1) Kolmekymppiseksi mennessä on usein tehnyt elämässä monenlaisia isoja valintoja kuten koulutus, ammatti, elämänkumppani, perheen perustaminen ja asuinpaikkakunta ja sitten ollaan tilanteessa, jossa niiden valintojen kanssa pitäisi elää. On siis kriisin aika. Toiset aloittavat pyöräilyn ja ajavat kahden vuoden kuluttua 500 kilometrin matkan, toiset oireilevat pahemmin, jättävät kaiken ja lähtevät Intiaan vapaaehtoistyöhön.

 

2) Toiset ihmiset asettavat itselleen kovia ikään sidottuja tavoitteita. 25-vuotiaana haluan olla naimisissa ja siitä enintään kahden vuoden kuluttua äiti. Ennen kolmeakymmentä täytyy olla omistusasunto ja vakituinen työpaikka. Niin, ja yksityiselämän puolella tietenkin se avioliitto ja esikoinen myös. Sitten kolmenkymmenen ikävuoden portti häämöttää eikä puoliakaan tai jopa mitään näistä ole saavutettu. On siis kriisin aika.

 

Kriisit välttää, kun ei odota elämältä mitään. Sekään ei noin sanottuna kyllä juhlalta kuulosta. Kyse ei kuitenkaan ole pessimismistä, vaan ennen kaikkea asenteesta, jossa elämän ottaa vastaan sellaisena kuin se on. Kaikkihan tavoittelevat loppupeleissä onnellisuutta ja se taas on onneksi ihan muista kuin ulkoisista seikoista kiinni.

 

Mutta ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa, tässä on kuitenkin vielä kaksi vuotta aikaa...