Työpäivän jälkeen mieheni oli laittanut meille eväät valmiiksi ja keksinyt, että lähdetään metsään. Aika lähellä kotiamme on pieni pitkospuilla katettu polku, jonka varrella on kota. Käymme siellä toisinaan ja sinne tie vei eilenkin. Lokakuinen alkuilta oli tyyni ja metsän ruska hyvin kaunis. Sytytimme nuotion ja paistoimme makkarat. Viileä ilma sai posket punertamaan ja kotona saunan jälkeen ei tarvinnut unta houkutella.
Eilen vietettiin kansainvälistä CP-päivää. Saan olla CP-vammaisena siitä onnellisessa asemassa, että pystyn kulkemaan metsässä, laskettelemaan, pyöräilemään ja keikkumaan moottorikelkan tarakalla pohjoisen kelkkareiteillä. Silti arkeen kuuluvat lääkkeet ja fysioterapia ja toisinaan ihmisten ennakkoluulotkin. CP-vamman vaikuttaessa puheeseen tuntuu siltä, että uusia ihmisiä kohdatessa täytyy joskus vakuuttaa, että hei, minä ymmärrän ja olen järkevä. Puhevika yhdistetään liian usein älylliseen vajavaisuuteen, vaikkei niillä ole mitään tekemistä toistensa kanssa. CP-päivän idea on ennakkoluulojen hälventäminen ja koska CP-vammaa esiintyy hyvin monenlaisena, riittää ennakkoluuloissa todellakin työsarkaa.
CP-vamman paras puoli on ehdottomasti opettavaisuus. Kun elää sen kanssa koko elämänsä ja on joutunut välillä kompuroimaan monenlaisten vammasta johtuvien murheiden kanssa, kasvaa itsevarmaksi ja kiitolliseksi aikuiseksi. Nyt tietenkin puhun vain omasta kokemuksestani, mutta se on yksi syy, minkä vuoksi minulle ei ole (ainakaan vielä) iskenyt kertaakaan minkäänlaista ikäkriisiä, vaan ajattelen aina, etten haluaisi olla päivääkään nuorempi. Näin on juuri hyvä. Nuorempana oli hankalampaa.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura kerää parhaillaan vammaisten elämäkertoja. Jos ruudun takana on joku, jolla on oma tarina kerrottavanaan, niin klikkaa itsesi tänne!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti